Syötteen kierros pyörän selässä

Kun kiertää kansallispuistoja paljon, on virkistävää tehdä välillä muutakin, kun vaan kävellä. Onneksi Suomen kansallispuistoissa on niin paljon erilaisia kohteita, että tänäkin kesänä olen päässyt jo seilaamaan purjeveneellä, melomaan ja jopa ratsastamaan (Koli – Maalta, mereltä ja ilmasta) Olen aikaisemmin ajanut läskipyörällä lumessa Äkäslompolossa ja soratietäpitkin Rukan huipulle. Se omasta mielestäni jännittävin, eli polulla ajaminen kesällä, oli kuitenkin kokeilematta. Onneksi eräs ystäväni on innokas maastopyöräilijä ja tiesi kertoa, että Syötteellä on hyvät maastot tähän hommaan. Tarkoituksenani oli kävellä Syötteen kierros, mutta voisihan sen tosiaan ajaakin. Matkaa oli 19 kilometriä ja reittiä mainostettiin helpoksi, joten tuo sopi oikein hyvin näin amatöörillekin testaukseen.

Onneksi Syötteellä on aika vähän ihmisiä nyt, kun kesäaika alkaa olla ohi ja ruska ei ole vielä saapunut. Tämä tarkoitti sitä, että sain pyörän vuokrattua lennosta Iso-Syötteen vuokraamosta. Sen verran läskipyöristä oli jo kokemusta, että tiesin että ne eivät ole kevyimpiä ajaa ja reittikään tuskin oli ihan tasamaata, joten hemmottelin itseäni sähköavusteisella pyörällä. Niillä on mukava ajella, kun polkemaan joutuu kyllä itsekin, mutta varsinkin ylämäissä maastossa sähköstä saa paljon apuja. Tuntuu hupaisalta ajaa jyrkkää mäkeä ylös niin kevyesti. 

Olin käynyt koko aamun aika hitaalla ja pääsin lähtemään vasta iltapäivästä liikkeelle. Vähän mietitytti, kun vuokraamon sulkeutumiseen oli lähtiessäni vaan noin kolme tuntia ja minulla ei ollut hajuakaan kauanko tämmöisen reitin ajamisessa menisi. Eihän nyt 19 kilometrin matkaan luulisi menevän yli kolmea tuntia, mutta kun retkellä on tärkeää myös syödä eväitä ja muutenkin olen oppinut, että näissä itselle uusissa hommissa ei koskaan kannata vetää aikatauluja liian kireälle. Vuokraamon neiti kuitenkin lohdutteli, että hän asuu tässä ihan lähettyvillä, soittelet sitten hänelle, jos kestää liian kauan. Keksitäisiin sitten yhdessä jokin ratkaisu. Kutsuisin tätä hyväksi asiakaspalveluksi.

Matkaan siis. Hetken meni taas tottua uuden pyörän vaihteisiin ja sähköpyörän eri tasoihin. Vaikka äkkiä kuvittelisi, että ajaa voi helppouden vuoksi koko ajan kovimmalla avustuksella, ei se itseasiassa mene niin. Pyörissä, joilla minä olen ajanut, on kolme tasoa. Eco, trail ja boost. Eco auttaa vaan vähän polkemista ja boostin kanssa apuja tulee jo aika paljon. Avun taso kannattaa valita tarpeen mukaan, koska jos se on liian isolla, tuntuu ajaminen huteralta ja pyörästä häviää tuntuma. Vaihteita ja avustuksen tasoa (tälle on varmaan jokin oikeakin termi…) kannattaa alkumatkasta harjoitella, koska ensimmäisten mäkien tulessa pitää pystyä kumpaakin säätämään samaan aikaan. 

Näitä ihmetellessä me siis alkumatka, fiilistelin myös pikkuhiljaa paksujen pilvien lomasta esiin työntyvää aurinkoa. Hyvä reissu tästä vielä tulee. Jotenkin siinä kaiken ohessa unohtui seurata reittiä. Reitti kulkee alkuun kävelyteitä pitkin Iso-syötteen mökkikylän seassa. Mietin heti alkuun, että tulipas taas kipakka ylämäki heti alkuun. Olin kerennyt jo aika korkealle mäkeä ylös, kun tajusin että en olekaan enää reitillä. Kauheen kiva, että vetäsin tämmösen keuhkoja repivän ja etureidet hapottavan ylimääräisen ylämäen tähän heti alkuun. Mutta pakko myöntää, että tuommoiset kovat ylämäet myös nostattavat fiilistä. Pienen harhailun jälkeen löysin uudestaan reitille.

Hetken matkaa reitti kulki soratietä, mutta alkoihan oikea maastokin sieltä, kun mökkikylä jäi taakse. Alkuun ajoin polkua pitkin hieman kädet täristen. Miten muutama pieni kivi tai juurenpätkä voi hämmentääkin ajoa niin paljon. Äkkiä siihen kuitenkin tottui, läskipyörän renkaat ovat todella tanakat, eivätkä pienestä heilahda. Pari hieman huterampaa paikkaa alussa tuli, kun polku meni tien yli. Tie kulki polkuja korkeammalla ja tielle piti hieman kiihdyttää, että pääsi pienen soramäen ylös tielle. Näillä nurkilla kun ei juuri noita kävelyteitä ole teiden varsilla, oli aika ahdistavaa pasahtaa metsästä suoraan tielle. Mietin, että mitenköhän paljon itse autoilijana säikähtäisin, jos metsästä yhtäkkiä tormaisi tielle pyöräilijä. Onneksi näitä tien ylityksiä ei ollut montaa ja nopeasti kylä jäi taakse ja päästiin oikeasti metsään. 

Alku meni nopeasti ja polku oli mukavan tasaista. Pikkuhiljaa polku alkoi muuttua hieman hankalammaksi ajaa. Kiviä, juurakoita, mäkiä. Ja mäkiä, jossa oli kiviä ja juurakoita. Mutta tähän tänne tultiin tekemään. Ei muutakuin rohkeasti vaan. Aika äkkiä tuli se itselleni pahin koetinkivi, pitkospuut. Kaiken järjen mukaan pyörällä ajaminen suoraan ei ole mikään ongelma, mutta ikävä kyllä välillä se on. Jos ajaa liian hiljaa ja alkaa empimään, voi ajaminen muuttua yllättävänkin mutkittelevaksi. Ja mitä enemmän mutkittelee ja pelkää, sen pahemmaksi tilanne muuttuu. Edessä oli siis pitkä suora, joka pitäisi ajaa reippaasti ja varmasti. Mitä enemmän alkaisi epäilyttää, sen varmemmin päätyisin jääkylmään suohon. Onneksi tällä reitillä on levennetty pitkospuita kolmen puun levyiseksi juuri pyöräilijöitä ajatellen. Voi olla, että olisi nämä pätkät jäänyt muuten ajamatta. Toki olisin voinut myös taluttaa nämä pätkät, mutta muistutin tässä vaiheessa itseäni, että tänne tultiin juuri tätä varten. Ja ihme kyllä, vaikka pyörä alkuun vähän tärisikin, kun puristin tankoa liian lujaa, pääsin kuin pääsinkin kuivana toiselle puolelle. Ensimmäinen erävoitto.

Reittiä oli mainostettu helpoksi, mutta näin ensikertalaiselle siinä oli kyllä tekemistä. Välillä pääsi ajamaan pitkiä pätkiä mukavia tasaisia polkuja, mutta välillä edessä oli hankaliakin paikkoja. Kovin montaa kiveä ja isoa juurta ei tarvitse mutkassa tai mäessä olla, että alkaa puntti tutista ja epäilyttää. Muutaman kerran piti kolhaista poljin kiveen, ennen kuin tajusin, että jokaiseen tilanteeseen mennessä, kannattaa ensin miettiä jalkojen asento. Jotenkin itselleni on ainakin luontevaa ajaa hiljaisemmassa vauhdissa toinen jalka alhaalla ja persaus tiukasti penkissä. Se tuntuu tukevammalta. Mutta tässä hommassa se selkeästi tuo asento on väärä. Kaikkein helpoimmalla tuntuisi selviytyvän, kun kummatkin jalat ovat samalla korkeudella, paino reisillä ja takamus vähän ylhäällä penkistä. Näin pyörä pääsee liikkumaan allasi ilman, että itse heittelehtii mukana. Ja tällä tavoin polkimet eivät niin helposti kolahtele paikkoihin. Polkimen kirskahtaminen kiveen säikäyttää tiukemmassa tilanteessa ikävästi ja tokihan se voi myös pysäyttää matkan teon ikävästi. 

Olin ajanut aikaisemmin lumella läskipyörällä ja kaatunut aika monta kertaa syvälle lumihankeen. Lumeen kaatuminen toki on pehmeää, mutta olin ollut noiden reissujen jälkeen ihan mustelmilla, koska läskipyörät ovat yllättävän painavia ja pamahtavat kaatuessa oikein mojavasti reiteen. Nyt ei todellakaan tehnyt mieli kaatua, osasin hyvin kuvitella miltä tuntuu kaatua, kun jalkani jäisi kivien ja painavan pyörän väliin. Pakko oli siis välillä luovuttaa ja laittaa vähintään toinen jalka maahan. Ja myönnettävähän se on, pari kertaa talutin pyörää hetken, kun usko omiin kykyihin vaan loppui. Mutta mitä pidemmälle matka eteni, sen enemmän luotin itseeni ja pyörään ja sen jälkeen kivet tai juuret eivät tuntuneetkaan enää niin pahoilta. Olin pääsääntöisesti luonut vaikeuden tunteen itse jännittämällä liikaa. Alkumatkasta puristin ohjaustankoakin ihan liian lujaa. Tajusin vasta kämmenten krampatessa, että taisin tosiaan jännittää vähän turhan paljon. 

Älkää toki ymmärtäkö väärin, reitti ei ole mitenkään pelkkää kivikkoa, juuria, pitkospuita ja hapottavia mäkiä. Reitti todella oli aloittelijoillekin sopiva ja jo alussa oli monta mahtavaa pätkää. Parhaita olivat ne pätkät, jossa sai ajaa hieman lujempaa, mukavalla pehmeällä polulla ja polku mutkitteli kauniissa maisemissa. Olo on kuin rallikuskilla kun pujottelee puiden ja jättimäisten muurahaiskekojen välissä. Ja ei ne kivet ja juuretkaan aina liian pahoja olleet. Suurin osa kohdista oli sellaisia, että hieman keskittymällä niistä selvisi hienosti ja fiilis oli loistava. Tätähän tänne tultiin tekemään, ei tarkoituksena ollutkaan ajaa tasaisella, sitä varten on ihan eri reitit. Ja itseluottamuksen kasvaessa uskaltaa myös ajaa hieman lujempaa. Täysiä ei tietenkään hankaliin paikkoihin kannata tykittää, mutta liian hiljainen vauhti ja epäröinti pahentaa pyörän vaappumista varmasti.

Olin lähtenyt kiertämään reittiä myötä päivään Iso-Syötteen suksivuokraamolta. Ensin reitti kulkee Iso-Syötteen ja Romevaaran alarinteillä ja matkalla muutama suopätkä. Vaikka pitkospuut toki hieman arveluttivat, oli nämä pätkät myös hienoja. Mikään ei voita aurinkoisena alkusyksyn päivänä suon tuoksua ja fiilistä. Vaarojen jäätyä taakse alkaa Pytkynharjun pätkä. Reitti kulkee harjun päällä todella kauniissa maisemissa. Viettävä hiekka ja kivet eivät toki ole se helpoin alusta ajaa, mutta maisema korvasi hankaluudet. Harju oli juuri niin kaunis, kun esitteissä oli luvattu. 

Olin ajanut tänne asti ilman sen kummempia taukoja, toki olin pysähdellyt ottamaan muutaman kuvan ja äheltämään pyörän kanssa, mutta nyt oli aika pitää tauko. Aikaa ei ollu mennyt kuin tunti ja toki sähköpyörä helpotti matkaa, mutta jostain syystä aloin silti olla hikinen ja kaipasin taukoa. Ja ne eväät, ei se ole retki eikä mikään, jos ei syö eväitä. Harjun puolessa välissä olisi ollut Kellarilammen laavu, mutta harjun päältä katsottuna mäki alas laavulle oli aika jyrkkä. Kyllähän se alas menisi, mutta aika hapokasta olisi nousta sieltä ylös. Päädyin siis ajamaan vielä hetken matkaa Lauttalammen laavulle. Se olikin hyvä valinta, koska ennen laavua laskeuduttiin harjua alas lammen rannalle ja paikka oli helpompi saavuttaa. Vähän nauratti, kun laavulta oli suht jyrkät ja pitkät portaat ylös harjun rinnettä pitkin. Niissä oli kyltti, jossa kiellettiin pyöräily portaita pitkin. Kuinka hullua pyöräilyväkeä täällä oikein käy, että tuo pitää erikseen kieltää.

Toinen puoli matkastani, laavulta takaisin lähtöpisteeseen oli huomattavasti helpompaa maastoa. Täällä pääsi välillä kokemaan oikein vauhdin huumaa, kun testailin, että miten lujaa pehmeällä polulla uskaltaa ajaa. Muutamia vähän haastavampia kohtia, mutta pääsääntöisesti tasaista polkua. Näin päin tämä oli mukavampi, ajoin hankalamman pätkän hyvissä voimissa ja loppu oli leppoisaa. Loppumatkasta ajettiin kävelyteitä pitkin ja huomasin pohtivani, että muutaman haastavamman kivikon olisi vielä voinut loppuun ottaa. Kun niitä ei tullut, päätin lopettaa sähkön käytön ja ottaa loppuun mukavat pienet hiet pelkällä pyöräilyllä. 

Kaiken kaikkiaan mahtava kokeilu. Reitti oli juuri sopiva minulle, matka olisi toki voinut olla pidempi, mutta ehkä tämä nyt ensimmäiseksi kokeiluksi riitti. Matkan pituudeksi alun eksymisten kanssa tuli 21 kilometriä ja aikaa itse ajamiseen meni vähän yli 2 tuntia. Olin kaiken kaikkiaan reitillä vähän yli 2,5 tuntia, mutta en tajunnut katsoa kuinka kauan vietin evästauollani. Aloin jo heti mökille päästyäni googlailemaan, että olisikohan seuraavassa kohteessani hyviä reittejä ajettavaksi. 

Jos tämän luettuasi mietit, että voisit kokeilla maastossa, niin tässä vielä muutama vinkki:

• Jos vähänkään kiinnostaa, niin kokeile, se todella kannattaa, lupaan sen. Jos et lajiin rakastu, niin ainakin koit jotain uutta. 
• Jos mietityttää, että selviätkö, niin usko minua, selviät kyllä. Pahimmat pätkät voi aina taluttaa ja jos pidät järjen kädessä, ei mitään pahaa pääse tapahtumaan. 
• Vaikka joidenkin mielestä sähkö onkin huijausta, suosittelen sitä ainakin ensimmäisillä kerroilla. Hiki tulee sähkön käyttämisestä huolimatta, että lastenleikkiä homma ei siitä huolimatta ole. Sähkö auttaa erityisesti ylämäissä, joissa usein tarvitsee vauhtia ihan kunnolla, jotta pääsee ylös. Etenkin jos mäessä on luistava pohja, kuten esimerkiksi hiekkaa, soraa tai neulasia. 
• En ole ajanut normimaastopyörällä näissä olosuhteissa, mutta jotenkin tuntuisi, että läskipyörä on amatöörille helpompi. Se on toki raskaampi ja siksi vähän hankalampi ajaa, mutta toisaalta leveät renkaat helpottavat epätasaisessa maastossa.
• Testaa alkuun vaihteiden ja sähköavustuksen käyttö. Mitä paremmin niitä osaa käyttää, sen helpompia ovat mäet. Älä siis automaattisesti heti mäen nähtyäsi vaihda pienimmillä mahdolliselle vaihteelle ja pasauta boostia täysille. Itse koin, että sopiva vastus jaloissa auttaa hallitsemaan ajamista paremmin.
• Kuten tuossa tekstissäni jo sanoinkin, liian hidas vauhti ja epäröinti on varma tie könyämiseen ja homma alkaa takkuamaan. Kokeile alkuun muutamalla helpolla kivellä ja juurakolla, että miltä niiden yli ajaminen tuntuu ja mistä kaikesta pyörä menee helposti yli. Näin et jähmety heti ensimmäisten epätasaisuuksien edessä. Ne kun tuppaavat tulemaan useimmiten  kohdissa, joissa niitä ei alkuun toivoisi olevan. Silloin kun polku on muutenkin kapea puiden takia, ylä- ja alamäissä tai mutkissa. 
• Itseäni auttoi paljon, kun keskityin oikeasti jokaisen hankalan paikan tullessa ajoasentoon. Tässä kohtaa toki joku oikeasti asioita tunteva osaisi neuvoa paremmin, mutta itselläni ainakin helpotti, kun muistin erityisesti kivien kohdalla nostaa takamukseni satulasta ja pidin jalat samalla korkeudella. Tuntuma pyörään on parempi ja pyörä liikkuu vapaammin esteiden yli. Tässä myös huomaa, miksi maastossa ajaminen on aika raskasta, ainakin näin kokemattomalla pyöräilijällä alkoi etureidet väsymään loppumatkasta. Mutta toisaalta juuri hyvä näin, saapahan vähän tasapainoa, kun nämä lihakset harvemmin väsyvät kävellessä. 
• Jos läskipyöräily kiinnostaa, mutta kivet ja juurakot ei, niin monessa paikassa on myös sorateitä tai kuntoratoja, jossa pääsee kokeilemaan. Usein esim tuntureiden ja vaarojen huipulle menee reittejä. Mutta suosittelen ehdottomasti kokeilemaan myös polkuja. Polulla ajaminen tuo hommaan ihan erilaisen meiningin. Nyt ei ajetakaan pelkästään matkaa, vaan hommassa on myös muuta mielenkiintoa. 

Näin tällä kertaa, kansallispuisto 31/40 koettu sekä kävellen, että pyörän selästä. Aika jatkaa matkaa.