Lemmenjoen kansallispuisto – kolme päivää kullankaivajien jalanjäljissä

Jostain syystä Lemmenjoki oli ehkä se etukäteen odotetuin kaikista suomen kansallispuistoista. Olin käynyt jo kaikki muut pohjoisen puistot ja ainoastaan tämä helmi oli enää jäljellä. Koitin kohdistaa käynnin täällä mahdollisimman optimaaliseen aikaan tämän syksyistä ruskaretkeäni. Ruskan ja säiden osalta kohdistus osuikin ihan nappiin, mutta ehkä pisintä kävelyä ei kannattaisi jättää kahden viikon mittaisen reissun viimeiseksi. Pidin yhden vapaapäivän ennen lähtöä tälle reitille, jotta reissusta kipeytyneet jalat sai edes vähän lepoa. Kovinkaan paljoa ei jalat kuitenkaan kerenneet toipua ja loppumatkasta alkoi jo jalkojen rasitusvammat aiheuttamaan pienimuotoista kiroilua. Tästäkin huolimatta ja vaikka Lemmenjoki ei ehkä maisemiltaan päässyt kauneimpien Lapin maisemien listalle, oli se juuri niin legendaarinen, kun olin odottanutkin. 

Monista muista Kansallispuistoista poiketen Lemmenjoen pidemmät pääreitit on helposti tuunattavissa kullekin sopivaksi. Joella kulkeva vuoroveneen avulla voi säädellä matkan pituutta. Veneestä käsin joen katseleminen on kokemus sinällään, joten suosittelen sitä jollekin etapille joka tapauksessa. Lemmenjoen kansallispuiston reiteille pääsee ainoastaan Njurgulahden pysäköintipaikalta. Vene kulkee väliä Njurgulahti – Ravadas – Kultahamina. Kesällä veneitä menee kaksi päivässä, mutta ikävä kyllä näin syksyllä ajetaan vaan illalla kulkeva vuoro. Päätin siitä huolimatta aloittaa matkani veneenkyydissä, koska sillä tavoin minun ei tarvitsisi miettiä en aikatauluja enää loppumatkasta. 

Olin paikalla hyvissä ajoin ennen veneenlähtöä, joten päätin käydä kävelemässä muutaman kilometrin alkulämmittelyn lähellä olevilla reiteillä. Joenkielisen huipulla käynti on pysäköintipaikalta saavutettavista paikoista varmaan se suosituin, mutta kerrankin otin järjen käteen ja ajattelin, että ehkä minun ei kannata väsyttää itseäni kapuamalla ylös tunturiin ennen kuin varsinainen matka edes alkaa. Tyydyin siis helpompaan luontopolkuun lähimetsissä. 

Venekyyti lähti klo 17 Njurgulahdella olevan Ahkun Tuvan takaa. Väkeä oli liikenteessä aika paljon, osalla oli rinkat mukana, osa selkeästi tutustumassa paikkaan vaan veneestä käsin. Tässä vaiheessa vielä näytti siltä, että sääennusteet pitävät paikkaansa ja sää oli kauniin aurinkoinen. Venematka joella oli hieno kokemus. Joissain kohdissa joki on niin matala, että kuski pisti meidät kävelemään jonkin matkaa ja kaasutteli yksin pahimpien kohtien läpi. Ihan ensimmäistä kertaa ei selkeästikään kuskimme ollut tällä reitillä, sen verran tyylikkäästi ohjaili ison veneen koskista ylös. Ensimmäinen pysähdys matkalla oli Ravadaskönkäällä. Vene pysähtyi tässä 10 minuuttia, jotta me matkaa jatkavatkin kerkeisimme käydä ihastelemassa vesiputousta. 

Taun jälkeen matka jatkui kohti Kultahaminaa. Venematka kesti yhteensä 1,5 tuntia ja loppumatkasta alkoi jo tihkuttaa vettä. Onneksi olin varautunut siihen, että matkalla saattaisi tulla kylmä, koska vaikka vauhti ei ole päätä huimaava, on viima vesillä kuitenkin jo tähän aikaan vuodesta kylmä. 

Kultahaminan satamassa odotti matkan ensimmäinen nähtävyys, aito kullankaivaja. Juuri sellainen partasuinen papparainen kun kullankaivajien kuvittelisikin olevan. Oli yllättävä huomata, että kultaa tosiaan vielä kaivetaan näillä seuduilla. Satama ja vuorovene toimivat yhtä lailla kullankaivajien, kun turistienkin takia. Satamassa oli useita kullankaivajien mönkijöitä parkissa, en tiedä miksi se minut niin yllätti. Luulinko tosiaan, että kullankaivajat eivät eläisi tällä vuosisadalla ja käyttäisi kaikkia käytettävissä olevia apukeinoja. 

Ensimmäisen illan kävelyni oli vaan 4,6 kilometrin mittainen Kultahaminasta Morgamojalle. Lemmenjoen varrella on useita leiriytymispaikkoja, mutta Ravadaksen ja Kultahaminan kohdilta tunturiin lähtevän lenkin varrella niitä on vähemmän. Tässä vaiheessa kello oli jo 18:30 ja edessä oli koko reitin raskain kohta, hengenahdistuksen nousuksi kutsuttu pätkä, joten totesin tässä olevan ensimmäiselle päivälle ihan riittämiin. Aloitin siis kapuamisen kullankaivajien mönkijän jälkeä pitkin ensimmäistä leiripaikkaa. Nousu ei ollut läheskään niin paha kuin olin nimestä päätellen kuvitellut, mutta olihan siinä kieltämättä tekemistä, kun koko matka oli ylämäkeä. Heti Kultasatamasta lähdettyäni alkanut sade ei kieltämättä auttanut asiaa myöskään. Tällä reitillä ei juurikaan tullut maisemia ihailtua, puuskutin mäkeä ylös ja katselin huppuni reunasta putoavia vesipisaroita ja mutaista maata. Ei vaeltaminen aina ole pelkkiä kauniita maisemia. Välillä se on hikeä, mutaa ja sadetta. 

Morgamojan autiotupa ja varaustupa ovat pienen tunturipuron rannalla. Tässä vaiheessa vettä satoi aika lailla ja ajattelin mennä autiotupaan tekemään ruokaa ennen teltan pystyttämistä. Käännyin kuitenkin ovelta jo pois, sen verran täynnä tupa oli ja ilma läpitunkevan kuuma ja hikinen. Aikani ympärilleni katseltuani löysin sateensuojan roskakatoksen ovelta. Tässä yhdistyi kaksi Lemmenjoen erikoispiirrettä. Jokaisella leiriytymispaikalla oli roskis. Aika monessa luontokohteessa roskiksia ei ole, ainakaan paikoissa, joihin ei pääse autolla ja kaikkien tulee kantaa roskansa itse. En oikein osannut päättää, että oliko tämä turhuus vai hyvää palvelua. Toisaalta taas Lemmenjoella missään ei ollut laavuja nuotiopaikoilla. Sen verran hyviin olosuhteisiin on tämä pullamössömetsäilijä ilmeisesti tottunut, että laavujen tai muiden sadekatosten puute vähän harmitti. Osansa harmistukseen toi varman pimenevä ilta, nälkä, väsymys ja se vesisade. 

Roskiskatoksessa laitoin ruuan tulemaan ja kaivelin itselleni kuivia vaatteita. Sen verran hikinen nousu oli ollut ja tiesin yöstä tulevan kylmä, joten peseytyminen tuntui fiksulta idealta. Ja peseytyminenhän täällä hoidetaan jääkylmässä tunturipurossa. Muutama muukin oli käynyt jo kiljuen purossa kastautumassa, joten pakkohan sinne oli mennä minunkin. Tässä vaiheessa huomasin unohtaneeni autoon yhden tärkeimmistä leiriytymisvälineistä, läpsykkäät. Ilman niitä ei pitäisi koskaan lähteä mihinkään. Nytkin jääkylmässä purossa liukkaiden kivien päällä kävely olisi ollut niiden kanssa huomattavasti mukavampi kokemus. Purossa oli vaan muutama kohta, jossa vettä oli vähän yli nilkkaan asti, joten edes kyykkypulahdukseen ei ollut mahdollisuutta, mutta sen verran kylmää vesi oli, että ihan hyvin riitti jorpakossa seisominen ja veden roiskuttelu päällensä. Kangistavasta kylmyydestä huolimatta peseytymisestä tuli hyvä olo ja lämpimän ruuan sekä kuivien vaatteiden avulla alkoi retkeily tuntumaan taas mukavalta. Sadekin onneksi loppui ja vietin mukavan illan hauskan pariskunnan kanssa nuotiopaikalla jutustellen. Terveisiä vaan teille, jos tätä satutte lukemaan.

Seuraavana päivänä päästiin sitten asiaan. Aamu valkeni kylmänä ja edellisen illan sateesta märkänä, mutta aurinkoisena. Matka Morgamojalta kohti Pellisen lakea jatkui nousulla, mutta auringonpaisteessa tämä nousu ei enää tuntunutkaan pahalta. Pellisen laelta aukeni kauniit näkymät tuntureille ja täältä löytyi myös kenttää puhelimeen. Lemmenjoelle lähtevien kannattaa varautua siihen, että Searitnivan jälkeen alueella ei ole enää verkkoa kuin muutamassa kohdassa. Itse löysin kentän Pellisenlaelta ja Jäkäläpään huipulta. Ilman puhelinta oleminen ei kuulosta eräilemään haluavista pahalta, mutta yksin reissaavalle puhelin luo tietynlaista turvaa. Itse ilmoitan aina pidemmille reissuille lähtiessäni matkasuunnitelman isälleni ja kuittaan aina välillä, että kaikki on ok. Tämä tuo turvaa sekä minulle, että vähentää muiden huolta. Ja toki säätiedotus piti tsekata, loppureissun vaikuttaisin säästyvän ainakin pahimmilta sateilta.

Pellisenlaen jälkeen tulee risteyskohta, josta voi oikaista lyhempää reittiä kohti Ravadasjärveä tai sitten kiertää koko reitti katsomaan Pihlajamäen kullankaivuualueita ja Kullankaivajien kulttuurikeskusta. Olin haastatellut edellisenä iltana telttanaapureitani ja he hieman empivät, että onko lisälenkki kävelyn arvoinen. Alun perin olin suunnitellut reittini siten, että menen oikoreittiä, mutta jostain syystä päätin kuitenkin kiertää pidemmän kautta, vaikka se tarkoittikin 5 kilometrin lisäkävelyä viimeiselle päivälle. Kannattiko tuo kävely, päädyn oikeastaan samaan, kun telttanaapurini- Nooh, tiiä häntä. Kullankaivajien mökit oivat ihan hauska nähtävyys ja toki keskelle erämaata perustettu kirjasto oli ihan hauska, mutta maisemiltaan tuo reitti ei tuonut mitään lisäarvoa reissuun.

Toisen päivän reitti kulki suurimman osan ajasta ylhäällä tuntureilla. Pihlajamäestä Korhosen kirjastolle oli hivenen puuduttavaa ylämäkeä. Mäki ei ollut jyrkkä, mutta se oli pitkä ja maisemat tässä kohtaa olivat aika yksitoikkoiset. Toki ylhäältä näki kauas ja maaruska oli kaunis, mutta maasto on aika aakeanlaakeaa ja siitä syytä ehkä hieman tylsempää kuin jyrkemmissä tuntureissa.  

Kirjaston jälkeen maasto muuttui huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, kun reitti laskeutui alaspäin kohti Jäkälä-Äytsiä ja lopulta kulki Matit Ravadaksen joen vartta. Tunturipurot ja joet olivat ehdottomasti tämän alueen kauneinta nähtävää. 

Pysähdyin hetkeksi Matit Ravadasin päivätuvalle ja pohdin hetken siihen yöksi jäämistä. Paikka oli kaunis ja joenrannalla olisi ollut mahtavia paikkoja teltalle. Olin alun perin suunnitellut reissuni kahden yön mittaiseksi, mutta kirjastolla käynnin takia viimeiselle päivälle oli tulossa jo muutenkin 5 km lisälenkki, joka pitenisi tälle kohdalle jäämisen takia vielä kolmella kilometrillä.

Laskeskelin hetken riittäisivätkö ruokani vielä yhden yön pysähdykseen ja totesin, että periaatteessa riittävät, mutta ei mitenkään ruhtinaallisesti. Hetken pohdittuani päätin kuitenkin kävellä vielä hetken ja mennä Ravadasniemeen yöksi. Matkaa toiselle päivälle kertyi näin hieman alle 17 kilometriä.

Ravadasniemi oli myös hieno paikka yöpyä. Siellä oli ihmisiä aika paljon, mutta teltat olivat jakautuneet hyvin kumpuilevassa maastossa nyppylöiden taakse. Jos tulet tänne yöksi, kannattaa vilkaista lähellä olevien kumpujen taakse, josko niissä olisi tilaa, siellä oli omasta mielestäni kauneimmat paikat yöpyä. Ravadasniemi on kahden joen risteyskohdassa, joten omia yksityisrantoja riittää monelle. Illalle oli tiedossa samat rutiinit, kun edellisenä iltana, ruuanlaitto, jokeen seisomaan, lämmintä päälle ja unten maille. Olin kahden viikon reissullani saanut jalkapohjani aika kipeäksi ja vaelluskengissä päivän hautuneet jalkani kiittivät tästä kylmähoidosta. Jotenkin se helpottaa kipuja ainakin hetkeksi.

Illalla tihkutti vähän vettä, mutta muuten sää oli mukavampi kuin edellisenä iltana. Yöstä oli kuitenkin tulossa kylmä. Päätin teltassa hengityksen huurua katsellessa, että kävelen seuraavana päivänä autolle, vaikka 20 kilometriä tässä vaiheessa olisikin jo valmiiksi kipeytyneille jaloilleni liikaa.  

Aamun sarastettua kohmeisena tulin siihen tulokseen, että edellisen illan päätökseni oli oikea. Hörpin jäähileistä vettä juomapullostani ja totesin haikeasti, että taitaa tämä retkeilykausi olla ohi. Naapuriteltan poijjaat olivat unohtaneet kattilan pohjalle vettä ja kattilan teltan ulkopuolelle. Vesi oli umpijäässä, joten aika kylmä oli yöllä todistettavasti ollut.

Kolmas päivä alkoi kävelyllä alas takaisin Lemmenjoen rantaan. Tämä pätkä oli oikein mukavaa ja leppoisaa kävellä. Pidin ensimmäisen tauon Härkäkosken vuokratuvan nuotiopaikalla. Empä yhtään ihmettele, että kyseinen tupa on aina varattuna. Paikka oli todella kaunis ja viihtyisä. 

Reitiltä parkkipaikalle palatessa täytyy ylittää joki joko Härkäkoskella tai Searitnivalla. Veneen kuljettaja oli vinkannut, että ylittäminen on huomattavasti helpompi tehdä Seatrinivalla. Härkäkosken ja Seatrinivan väli on ainut kohta, jossa reitti kulkee kummallakin puolella jokea ja kuljettaja vinkkasi myös, että maasto olisi helpompi kävellä täältä katsottuna vasempaan eli pohjoista puolta. Härkäkosken kohdalla aloin ensimmäisen kerran ihmetellä reitillä olevien kylttien kilometrimääriä. Vasenta puolta kulkien matkaa Njurgulahteen oli tästä 14,9 kilometriä ja oikeaa puolta 12,5 kilometriä. Kartan mukaan ero on vaan 200 metriä. 

Jatkoin matkaani Härkäkoskelta kohti Seatrinivaa. Tässä kohtaa kävely sujui vielä hyvin ja joenvarsi oli todella kaunis. Maasto oli helppoa kävellä ja auringonpaiste ja kaunis ruska tekivät kävelystä oikeinkin mukavaa. Seatrinivalla tuli vastaan sitten se joen ylitys. Ylitys tehdään veneellä, joka on kettingillä kiinni joen yli menevässä vaijerissa. Venettä ei siis soudeta, vaan se kiskotaan köysien avulla joen yli. Rannassa oli taulu, jossa arvelin joskus olleen opastekstin ylityksen suorittamisesta, mutta se oli haalistunut täysin lukukelvottomaksi. Ei siis auttanut muu kuin hypätä veneeseen ja tutkia asiaa.

Aika nopeasti tajusin, että veneessä pitää seistä, muuten köysiin ei yletä. Köysi ei ole suora vaan se roikkuu ylhäällä olevassa vaijerissa lenkkeinä. Aloin hinaamaan itseäni kohti vastakkaista rantaa yksi lenkki kerrallaan. Ylitys on lyhyt ja suurin osa siitä menikin ihan kepoisasti, mutta viimeiset 5 metriä olivatkin sitten tuskaiset. Olin hilannut venettä siten, että veneen kiinnityskohta vaijeriin jäi taakse ja ilmeisesti se oli väärä taktiikka. Tällä tyylillä lenkit loppuivat lopussa kesken ja sain teutaroida hetken, että sain veneen rantaan siten, että pääsin kamojeni kanssa rantaan. Tässä rannassa opaste kyltistä näki jo jotain ja siinä sanottiinkin, että köysilenkit tulisi kerätä veneen kohdalle, eikä jättää taakseen niin kuin minä olin tehnyt. Näin hilautuminen joen yli olisi ollut helpompi. 

Searitnivan telttailupaikka näytti myös mukavalta. Jos tässä päättää olla yötä, kannattaa huomioida, että joen kummallakin rannalla on nuotiopaikka ja paikkoja teltoille. Pohjoisrannan paikat näyttivät äkkiä katsottuna mukavammalta, erityisesti jos tykkää veden läheisyydestä, kuten minä. Siellä joki oli lähempänä ja paikka muutenkin avarampi ja valoisampi. Minun oli tässä vaiheessa tarkoitus tehdä lounasta itselleni. En ollut tehnyt eväsleipiä itselleni aamulla, kun ajattelin että kunnon pysähdys ja lämmin ruoka tekivät hyvää, kun edessä oli pitkä kävely. Jostain syystä järkeni heitti tässä vaiheessa omituisen kukkerpallin. En jaksanut tehdä ruokaa, söin vaan yhden patukan ja jatkoin matkaa. Typerä virhe. Minulla on usein kävellessä haasteita jaksaa syödä kunnolla. Tämmöisinä päivinä kalorin kulutus saattaa hipoa 4000 kaloria ja energianpuute on varma tapa tehdä kävelystä ikävää. Jotenkin minulla ei vaan ole oikein ruokahalua, ja pysähtyminen ruokaa laittamaan tuntuu rasittavalta. Jatkoin siis matkaa. 

Maasto muuttuu tässä vaiheessa haastavammaksi, kun reitti kulkee harjulla ja reitillä on korkeuseroja enemmän kuin päivän alussa. Toki energian vähyyskin alkoi tässä vaiheessa jo tuntua. Olin päättänyt pitää mahdollisimman paljon taukoja, koska jalkapohjani olivat kipeät ja välillä olisi hyvä istahtaa hetkesi niitä lepuuttamaan. Seuraava pysähdyspaikka olisi ollut jo vajaan 3 kilometrin päässä, mutta Sotkajärven kohdalle päästyäni huomasin, että sillä nuotiopaikalla käyminen olisi tarkoittanut ylimääräistä laskeutumista alas harjanteelta ja tietenkin paluumatkalla suht jyrkkää nousua. Pohdin hetken, että jättäisin rinkan ylös, mutta taas kummallinen laiskuus iski. Istahdin hetkeksi kiven päälle ja söin pari pähkinää. Mites se meni se hyvä suunnitelma kunnon ruuasta ja lepotauoista. 

Tässä vaiheessa matkaa jalkani tekivät lopullisen stopin. Jalat tuntuivat raskailta puupökkelöiltä, voimaa niissä ei ollut yhtään ja jokainen askel tuntui akillesjänteissä sekä toisen jalan nilkassa ja toisen pohjassa. Au au au. Vaihtoehtona tässä vaiheessa olisi ollut jäädä yhdeksi yöksi vielä maastoon, mutta sen verran monta kertaa olin edellisenä yönä herännyt kylmyyteen, että päätin töpötellä kipeillä jaloillani autolle. Matkaa oli ehkä jäljellä noin 5 kilometriä.

Olin ihmetellyt kylttien kilometrimääriä ja karttaa jo matkalla. Jotenkin en eivät vaikuttaneet pitävän paikkaansa. Njurgulahteen osoittavissa kylteissä oli haarukan ja veitsen kuva, joten oletin sen osoittavan siihen paikkaan, josta vene oli lähtenyt ja autoni oli. Siellä oli ravintola. Toinen vaihtoehto oli kylttien osoittavan kansallispuiston viralliselle parkkipaikalle, josta tiesin olevan 1,5 kilometriä autolle. Siellä ei ollut mitään palveluja. Järkeilin että jos kylteillä tarkoitettaisiin sitä, olisi siinä p-merkki, eikä ravintolan merkkiä. Tämä kuitenkin hieman vaivasi, koska kartan mukaan tässä oli ristiriita. 

Saavuin risteykseen, jossa olin käynyt ensimmäisen päivän lämmittelylenkilläni. Siinä oli viitta, jossa sanottiin Njurgulahteen olevan 2,2 kilometriä. Toisessa viitassa luki vaan luontopolku 1,8 kilometriä. Tiesin luontopolun vievät parkkipaikalle. Jos Njurgulahteen kerran oli vaan 2,2 kilometriä, jossain pitäisi olla oikopolku, koska tiesin sitä kautta kiertäen parkkipaikalle olevaan pidempi matka. Ehkä polku siis eroaa luontopolusta ja vie jotain karttaan merkitsemätöntä polku suoraan autolle. No ei vienyt. Kyltin seuraaminen aiheutti sen, että kävelin pidempää reittiä parkkipaikalle. Vielä vähän ennen parkkipaikalle saapumista on kyltti, jossa on Njurgulahti ja ravintolan merkki, mutta sen kilometrimäärä tarkoittaa vaan parkkipaikkaa. Siellä on uusi kyltti, josta taas on lisää 1,5 kilometriä Njurgulahteen. Ärsyttävää. Toki tässä puhutaan vaan pienistä matkoista, mutta väsyneenä ja kivuliaana ne tuntuivat todella pitkiltä kilometreiltä. Ja toki olisin voinut lukea itse karttaa paremmin ja mennä sen perusteella. Mutta jotenkin sitä vaan luottaa kyltteihin, jos niitä kerran on. Ja enhän tokikaan kävellyt kylttien takia, kun noin 0,5 kilometriä ylimääräistä, mutta jotenkin sekin, että matkaa oli enemmän, kun lupailtiin, tuntui tässä väsymyksen tilassa kohtuuttomalta ilkeydeltä. Näin jälkeenpäin ajateltuna syyttäisin enemmän väsykiukkua kuin kyltinpystyttäjiä.  

Lopulta pääsin kuitenkin autolle ja läsähdin onnellisena ravintolan terassille. Kylmä Fanta ja korvapuusti palautti taas usko elämään. Olin kävellyt viimeisenä päivänä melkein 20 kilometriä, joka on minulle vähän liikaa rinkan kanssa kävellessä, erityisesti tässä vaiheessa reissua. Olin syönyt aamiaisen lisäksi vaan kaksi energiapatukkaa ja yhden Pätkiksen. Miten pöljä ihminen voi olla. Ei ihme, että väsyttää ja jaloista loppuu voimat.

Viimeisten kilometrien tuskaisuudesta ja öiden kylmyydestä huolimatta reissu oli hieno ja olen iloinen, että se tuli tehtyä. Jos haluaa mennä katsomaan ruskaa Lappiin, ei tämä minun mielestäni ole siihen paras paikka. Mutta ainakin minun mielessäni Lemmenjoki on niin legendaarinen paikka, että se kannattaa kokea.