Bessegen – Harjanne jonka edessä mykistyy ja nöyrtyy

Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva Bessegenin harjanne on yksi Norjan kuuluisimmista vaellusreiteistä. National Geographic nimesi sen listalleen: 19 Thrilling Trails Guaranteed to Make Your Heart Race. Mihinköhän viitanneet tuolla Heart race termillään, sillä tällä reissulla sydän hakkasi useammastakin syystä. Välillä sen teki tuskaisen hapottavat nousut, välillä pelko ja välillä maisemien upeus. Bessegen tarjosi kaikkea tätä. 

Tiesin reitin olevan vaativa, mutta lähdin silti matkaan omiin voimiini luottaen. Reitti oli lyhempi kuin aiemmin kävelemäni Trolltungan reitti ja nousumetrejäkään ei pitäisi olla paljoa enempää. Toki tämä olisi jo 3 vaativa patikointi tällä viikolla, mutta mitäs noista, samoilla höyryillä kiskaistaan tämäkin. Onneksi en tiennyt kuinka vaativa reitti oli ja kuinka rasittuneet polveni todella olivat, koska olisin saattanut alkaa mamoilemaan. Kaikista haasteistaan huolimatta tämä oli yksi mahtavimpia patikointireissujani ikinä.

Reitti kulkee Memurubusta Bessegenin harjannetta pitkin Gjendesheimeniin. Reitti on 14 kilometriä pitkä, tosin itse mittasin matkaksi melkein 16 kilometriä. Nousumetrejä matkalla tulee noin 1200. Korkein huippu on melkein 1800 metrissä. Parkkipaikat ovat Gjendesheimenissa, josta pääsee laivalla reitin lähtöpisteeseen. Reitin voi kulkea toisinkin päin, mutta sitä en suosittelisi kellekään. 

Nousu harjanteella oli todella vaativa, mutta alaspäin se olisi ollut ainakin minulle ihan painajaismaista. Olin onneksi lukenut tämän etukäteen eräästä blogista, joten en tehnyt samaa virhettä, kun eräs pariskunta, jonka tapasin harjanteella. He olivat lähteneet kulkemaan väärinpäin reittiä ja olivat aivan väsyneitä ja kauhuissaan laskeutuessaan jyrkkää rinnettä alaspäin. Olivat kuitenkin väsymyksestä ja pelosta huolimatta hienolla asenteella liikenteessä ja nauroivat omalle typeryydelleen. Vannoivat selvittävänsä asiat tästä lähin tarkemmin. Täytyypä muistaakin käydä kommentoimassa sen suomalaisen blogia, josta tämän vinkin luin ja kiittää häntä.

Lautta matka aamuauringossa Gjendejärvellä oli upea. Ympärillä kohoavat vuoret eivät näin alhaaltapäin näyttäneet pahalta, vaelluspäiväksi oli taas sattunut mahtava keli ja järvi oli upean sininen. Gjendejärvi on 1000 merenpinnassa ja aamun auringosta huolimatta keli oli aika kirpsakka.

Olin valinnut aamun lautoista jälkimmäisen, koska vaellus kestäisi vain 8 tuntia, eli kerkeäisin perille hyvissä ajoin ja ajattelin että näin vältän pahimmat ruuhkat matkalla. Jäin vielä satamaan saavuttua istuskelemaan hetkeksi ja annoin hätäisempien mennä edeltä. Reitti on todella suosittu ja jopa näin parhaimman kauden ulkopuolellakin elokuun lopussa porukkaa riitti yllättävänkin paljon. 

Matka alkoi taas tuttuun tapaan pitkällä nousulla. Noin 3 kilometrin pituinen alkulämppä teki taas tehtävänsä ja kroppa lämpeni vähän liikaakin. Mutta sen jaksoi puuskuttaa läpi, kun tiesi, että tämän jälkeen on helpompi pätkä, ennen varsinaista nousua harjanteelle. Ja hengitystä välillä tasaillessa oli mukava katsella alas satamaan, maisemat olivat tässä vaiheessa jo todella kauniit. 3km – 7km osuus matkasta olikin vähän helpompi. Ei tosin ihan kevyt sekään, mutta ainakin nousupätkät olivat lyhyempiä. Juuri ennen harjanteen alkamista tuli yksi vähän haastavampi laskeutuminen. 

Olin jo aikaisemmin harmitellut, että ei ole tullut tehtyä kunnon porrastreenejä ennen tänne lähtöä. Olen kyllä kävellyt paljon, mutta täällä kävellessä tarvitsee ihan eri lihaksia, kun koko ajan joutuu kapuamaan itseään ylös kivenlohkareita. Mutta tässä laskussa tajusin, että hämähäkkikävely olisi myös järkevä treenimuoto ennen tänne lähtöä. Lasku oli niin jyrkkä, että oli pakko välillä istua alas ja laahautua kalliota alas. 

Harjanne näkyy jo pitkän matkaa ennen kuin sen juurelle pääsee. Näky on jotenkin epätodellinen. Toisaalta se ei näytä pahalta, mutta kun tietää että nousu on 2 kilometriä pitkä, niin tajuaa että harjanne on itseasiassa todella iso. Etäisyys vaan hämmentää. Kun pääsee lähemmäs ja tajuaa pienien pisteiden olevan ihmisiä, alkaa todella tajuamaan sen koon. Ja tässä vaiheessa alkaa mietityttämään, että mitenhän rankka tuo nousu oikein on. 

Bessegen harjanteen kauneus ja mahtavuus johtuu sen koosta ja kapeudesta, mutta myös kahdesta järvestä, jonka välissä se on. Alhaalla siintää turkoosina Gjende järvi, johon on harjanteen jyrkimmästä kohdasta 800 metriä pudotusta. Toisella puolella on tummemman sininen Bessvatn, joka on Gjende järveä 400 metriä ylempänä. Se on kuulemma yksi Norjan kirkasvetisimmistä järvistä. On todella omituista katsella sinne ylhäältä päin, kun vielä todella korkealta voi nähdä kivet järven pohjassa. 

Pidin jyrkänteen alapuolella evästauon ja katselin hämmentyneenä jyrkänteen ensimmäistä osaa. Se näytti todella jyrkältä ja ihmiset tuntuivat etenevän todella hitaasti. Mitähän tästä tulee, mitähän varten mä aina löydän nämä tämmöiset kohteet, eikö matkoistaan voisi nauttia helpomminkin. Ei vissiin, ei ainakaan minun luonteellani, eli rohkeasti vaan kipuamaan.

Harjanteen ensimmäinen kilometri oli todella rankka ja haastava kulkea. Varsinaista selkeää polkua ei ole, kukin kivutkoon parhaaksi katsomaansa reittiä kivien ja kallionseinämien yli. Valinnan varaa ei kauheasti ole, sillä harjanne on ajoittain hyvin kapea ja liian reunalle ei kannata mennä, koska pudotus alas on todella pitkä. Erehdyin yhdessä kohdassa seuraamaan itseäni huomattavasti pidempää miestä ja jäin jumiin. Olin löytänyt toiselle jalalleni paikan ja kummallekin kädellä jotain, josta vetää itseäni ylös, mutta sitten iski stoppi. Toiselle jalalle ei löytynytkään enää kivenröpelöä, johon olisin ylettänyt ja olin jo kerennyt ponnistaa toisen jalan varaan. Ylöspäin ei löytynyt mitään turvallisen tuntuista alustaa ja alaspäin en nähnyt enää. En siis oikein päässyt alaskaan päin, kun pelkäsin mätkähtäväni selälleni kivikkoon, kun en tunnustelemallakaan löytänyt alhaalta jalalleni paikkaa. Onneksi paikalla oli toki muitakin ja eräs pariskunta näki minun olevan jumissa ja tuli katsomaan, että pääsen takaisin alas.

Tässä kohtaamisessa tuli taas huomattua kaksi norjalaiseen kansanluonteeseen kuuluvaa ominaispiirrettä. Norjalaiset ovat todella aidon ystävällistä porukkaa. Juttelin pariskunnan kanssa hetken ja törmäsimme tämän jälkeen reitillä useamminkin ja aina vaihdoimme muutaman sanan. Olivat kovin herttaisia ja mukavia. He ohittivat minut, kun olivat varmistuneet, että pärjäsin, mutta huomasin heidän kiivetessään aina välillä katsovan alas minuun ja pari kertaa jopa huutelivat ylempää ja kyselivät että pärjäänhän varmasti. He myönsivät myös, että eivät olleet tienneet nousun olevan näin vaativan. Toinen olennainen huomio norjalaista on se, että tämäkin kallion jyrkännettä ylös kömpivä pariskunta oli yli 60-vuotiaita. Ei mitään fitnessvanhuksia, vaan ihan tavallinen pariskunta. Ja eivät olleet ainut tuon ikäinen pariskunta. Tällä reitillä ei lapsia näkynyt sen haastavuuden vuoksi, mutta selkeästi norjalaiset ovat tottuneet kulkemaan vuoristoissa koko ikänsä ja se tuntuu olevan heille vanhempanakin helppoa ja vaivatonta. Tai ainakin helpompaa kun meille tasamaalla eläneille. Kai kaikkeen tottuu ja tämän reissun jälkeen en yhtään ihmettele, että norjalaiset pärjäävät niin hyvin kestävyyslajeissa. Nytkin oltiin kuitenkin melkein kahden kilometrin korkeudessa, joten kai se happipitoisuuskin alkaa näissä korkeuksissa jo laskea. Olen tottunut suomessa siihen, että harvoin minua moni vaellusreiteillä ohittaa, mutta täällä on jo tottunut nöyrästi hyväksymään sen, että minua huomattavasti vanhemman täti-ihmiset porskuttaa iloisesti hymyillen ohi. 

Ensimmäinen kilometri harjanteesta oli siis enemmän ja vähemmän tämmöistä könyämistä. Tämä oli se harjanne, jonka alaspäin tuleminen olisi ollut ainakin minulle mahdotonta. Ja jopa vaarallista. Välillä tuli vähän helpompia kohtia, mutta aika ison osan ajasta joutui tosissaan miettimään, että mistähän pääsisi taas seuraavan metrin ylöspäin. Tuosta aikaisemmin mainitsemastani stoppikohdastakin pääsin eteenpäin, kun vähän aikaa katselin ympärilleni ja löysin kohdan, josta sain kammettua itseni ylös. Mitään pystysuoria seinämiä ei sentään eteen tullut, ihan ilman apuvälineitä tämän sai kiivettyä ylös, mutta olihan siinä tekemistä. Kivenmurikka ja seinämä kerrallaan kapusin ylöspäin. Pakko myöntää, että välillä meinasi jo pieni epätoivokin iskeä. Mietin välillä, että kannattaisiko hankkia ensin hyvä peruskunto ja lähteä sitten vasta tämmöisille reiteille haahuilemaan. 

Maisemat ovat ikävä kyllä juuri noilla kohdilla parhaimmillaan, mutta kauheasti ei tullut kuvattua. Ei tullut edes mieleen kaivaa kännykkää esiin, keskittyminen oli vaan siinä, että mistä löytää seuraavan turvallisen kohdan, josta kivuta ylöspäin. Olin taas ikävä kyllä lukenut etukäteen yhdestä kuolemantapauksesta, joka tällä reitillä sattui. Eräs vanhempi mies oli pudonnut noin 10 metrin matkan ja lyönyt päänsä. Ihan muutamaa kohtaa lukuun ottamatta ei varsinaisesti ollut vaaraa siihen, että kaatuessaan olisi pudonnut koko matkan alas asti, mutta pahaa jälkeä olisi tullut silti, jos olisi koittanut väärästä kohtaa ylös ja pudonnut. Keskityin tiukasti pelkästään kiipeämiseen ja päätin, että menen kiven kerrallaan, en hätiköi ja en koita mistään liian hankalasta kohdasta. Järkeä käyttämällä reitti ei ole vaarallinen, mutta tarkkana siellä sai olla.

Jyrkänteen toinen kilometri oli onneksi jo vähän helpompi. Nousu oli raskas, mutta sentään tätä pystyi taas kutsumaan kävelemiseksi. Maisemat jyrkänteen alussa olivat todella kauniit, sen mitä niitä nyt kerkesi katsomaan, mutta jyrkänteen huippu oli vähän pettymys. Maisemakuvat kannattaa ottaa huomattavasti ennen huippua, koska ylhäällä on niin paljon aakempaa laakeampaa, että näkymät vähän niin kuin häviävät. Ihan ylhäällä on pelkkää kivikkoa ja huipun saavuttaminen ei näkymien kannalta ollut kovinkaan häävi. Mutta pakko silti myöntää, että en koskaan ole ilahtunut tylsän ruskeanharmaan kiviröykkiön näkemisestä, kuin nyt, kun saavutin huippua merkitsevän ison kasa. Selvisin sitten kuitenkin. Nauroin samaiselle norjalaispariskunnalle, että saavutin sentään huipun, enkä edes pillahtanut matkalla itkuun. He onnittelivat minua iloisesti.

Huipun jälkeen tulee noin kilometrin mittainen tasainen pätkä ylhäällä. Maasto on samanlaista kivikkoa, kun lapin tuntureiden rakka, mutta polku on sen verran kulunut, että siinä on ihan hyvä kävellä. Vähän alkoi tätä kävellessä mietityttämään, että mitenhän tiukka laskeutumisesta tulee, kun matkaa alas on vielä aika lailla ja kilometrit alkavat käydä vähiin. Välillä kun polku meni läheltä reunamaa, näkyi Gjendesheimin satama jo kilometrien matkan päästä. 

Tämä pätkä oli vähän tylsä, mutta ainakin siinä oli helppo kävellä ja sai vähän levähtää. Sitten alkoi laskeutuminen. Maisemien parantuessa alkoi kävely vaikeutua ja aika alkuvaiheessa jo alkoi polvet kipunoida. Kolmas patikointi näissä olosuhteissa oli selvästi polvilleni liikaa. Loppumatkasta alettiin taas olemaan jo aika pitkällä siellä epämukavuusalueen rajamailla kun joka askeleella kirpaisi polvesta. Siinä vaiheessa kun matkaa oli 2-3 kilometriä perille, tuli muutamia aika haastavia kohtia. Taas laskeuduin persauksillani alas kalliota. Onneksi yhdessä kohtaa sentään oli lyöty kallioon rautaketjun pätkä. Vuorilla tulee usein kohtia, jossa vesi valuu kivien välissä tai kallioilla ja nämä kohdat ovat todella liukkaita. Tässäkin kohtaa valui vettä, mutta myös kuivat alueet tässä kohtaa olivat todella liukkaita. En ensin tajunnut tarttua kunnolla kettinkiin vaan ajattelin että kyllä tästä ilmankin selvitään, mutta aika äkkiä meinasin liukastua ja tartuin kiltisti kettinkiin. Jospas taas keskittyisi ja ajattelisi vaan askel kerrallaan. 

Ihan viimeisellä pätkällä minun ystäväpariskuntanikin jo hyytyi. Rouvalla pakotti polvia ja niin me yhdessä kinkkasimme alaspäin vanhoja vaivaisia kinttujamme sadatellen. Perille päästyäni istahdin alhaalla olevan kahvion penkille. En tajunnut ensin olla edes onnellinen, olin vaan ihan puhki. 7,5 tuntia matkaan meni, kellon mittarissa oli 15,5 kilometriä ja 1200 nousumetriä. Tajusin taas tehneeni saman virheen kun aina, olin kantanut suurimman osan eväistä mukanani alas asti. Matka kesti laivoineen, busseineen ja mökille siirtymisineen yli 11 tuntia, kello sanoi päivän kokonaiskalorikulutukseksi 4700 kaloria ja minä olin syönyt yhden leivän ja kaksi suklaakeksiä matkalla. Jotenkin väsyneenä ei vaan tule syötyä, vaikka se olisi jaksamisen ja palautumisen kannalta niin ensiarvoisen tärkeää. Ei olisi PT taas minusta ylpeä. Tai on se varmaan suorituksesta, mutta tankkauksesta tulee sanomista.

Onneksi parkkipaikalle vievä bussi tuli äkkiä ja sain tärisevin jaloin kömmittyä autolleni. Vasta myöhemmin pikkuruisessa mökissäni ruuan, suihkun ja lasillisen viiniä nautittuani tajusin, että tulipahan taas ylitettyä itseänsä. Hymyillen ja ylpeänä itsestäni könysin särkevillä jaloillani nukkumaan. Uni tosin ei ihan heti tullut, jalkoja särki ja kämmenet kramppailivat. Nauratti kun mietin, että vissiin vähän paniikissa olen kalliota puristanut kiivetessäni. Mutta itse tekemäni geelaukset kynsissä on ilmeisesti ihan hyvin onnistuneet, koska kestivät hyvin paniikissa kallion tarrautumisen. Jos olisin tiennyt mihin olen joutumassa, niin olisin toki niitä aika paljon lyhentänyt. Mutta joka reissulta on hyvä oppia jotain, olkoot tämän reissun oppi sitten tämä.