Tahmaisen talven jälkeen tulee kevät

Edellisestä blogikirjoituksesta on jo aikaa. Sain tästä pari kommenttia ja yllätyin positiivisesti, että joku on lukenut ja jopa kaivannut höpinöitäni. Viime kesän jatkuva reissaaminen vei vissiin voimat retkeilijästä ja blogin kirjoittaminen jumahti. Lähdin Lapin ruskareissun jälkeen syyskuussa Kreikkaan, ajatuksena jatkaa kautta lämpimämmässä, mutta löysinkin itseni nukkumassa hotellista muutaman viikon ajan naamaltani. Joka iltainen “huomenna vuokraan auton ja lähden tutkimaan saarta” ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi ja tajusin, että niin se vaan lomailukin voi väsyttää. 

Olin reissannut toukokuusta syyskuuhun jatkuvalla syötöllä ja käytännössä asunut autossani, jotenkin nyt teki vaan mieli nukkua samassa sängyssä pidempään kuin yhden yön. Istuskelin siis hotellin takapihalla aurinkovarjon alla, kuuntelin toisella korvalla meren kohinaa ja toisella avoimen yliopiston psykologian luentoja. Ehkä aina ei tarvitse seikkailla, ehkä välillä voi vaan levätä ja olla. Tarkoitus oli jatkaa matkaa Kreetalta johonkin, mutta koronan takia lentoja oli todella vähän ja kaikki mahdolliset paikat tuntuivat jotenkin huonoilta. Olisiko koti ehkä sittenkin vaihtoehto? 

Palasin kotiin, mutta jotenkin kylmä ja märkä ei napeksinut. Aloin suunnitella heti seuraavaa reissua, ehkä nyt olisi taas voimia reissata ja marraskuun kylmyys ajoi selailemaan lämpimiä kohteita. Uusi ystävämme korona kuitenkin päätti toisin ja ilmoitti että nyt ei ole oikea aika lähteä mihinkään, kaikki maat sulkivat rajojaan ja Suomessakin tilanne paheni. Olin miettinyt työt jättäessäni, että keksin itselleni varmasti tekemistä ja selviän työn jättämisen aiheuttamasta tyhjiöstä, kunhan minun vaan ei tarvitse istua kotona marraskuuta. Ja juuri tämä tietenkin toteutui. Töissä ollessa kaipaa lomaa ja vapaata, sitä ajattelee, että voi kun voisi vaikka vaan maata.  Mutta kotona neljän seinän sisällä vietetty kylmä ja märkä marraskuu repii elämänilon ihmisestä nopeammin kuin hammaslääkäri potilaalta märkivän viisaudenhampaan. Jälkeenpäin tunne on hyvin samantyyppinen kummassakin, tyhjä märkivä kolo. Joku voisi toki sanoa, että kummastakin operaatiosta tullaan ulos entistä vahvempana, mutta tiedä ny noista. 

Joulun jälkeen aloin kaivella itseäni taas ylös sängystä ja päätin että on aika uskaltautua avaamaan jälleen ulko-ovi. Lähdin pariksi viikoksi Lappiin kokeilemaan, että olisinko jo tarpeeksi vanha tykkäämään hiihtämisestä. Olen joka vuosi käynyt hiihtämässä kerran, vaan todetakseni, että edelleenkin tämä on ihan kamalaa. Ostin muutamia vuosia sitten luistelusukset, ja jotenkin se tuntui luontevammalta, mutta eihän sitä kenenkään kunto kestä. Nyt päätin, että on aika ottaa tosi loikka kohti aitoa suomalaisuutta ja hankkia perinteisen sukset. Jos ei se tällä lähde, niin ei sitten millään. 

Ja kyllähän se siitä lähti. Edelleen olen sitä mieltä, että on jotenkin epäluonnollista, että lumella liikkuessa jalat repsottavat holtittomasti irrallaan. Lumilautaillessa ne kun pysyvät nätisti omilla paikoillaan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin liikkua eteenpäin horjumatta ja muutaman viikon kuluessa en enää ähissyt tuskasta ja valittanut aina alamäen tullessa vastaan. 

Uusien hiihtosuksien lisäksi matkassa oli toinenkin uusi tuttavuus, liukulumikengät. Nekään eivät heti helpolla päästäneet ja niiden kanssa syntyikin nopeasti hyvin vahva viharakkaussuhde. Etenkin niiden siteisiin, jota korjailtiin usein nippusiteillä lumihangessa seisten sormet kohmeessa. Jos pitäisi arvata mistä heidän keksijänsä on kotoisin, niin veikkaisin vahvasti Kainuuta. Kovin tutunoloista oli noiden kepakkojen kuivakka ja vittumainen huumorintaju. Miksi katketa muualla kuin siinä jyrkimmässä kohdassa, jossa ei lumimäärän takia voi seistä ilman suksia. Jos noista vekottimista poistaa vittuilun, ei juuri jää mitään jäljelle. Mutta mahtavat vekottimet silti, niillä pääsee tunturiin. 

Lumiolosuhteilla on liukulumikenkien kanssa aika paljon merkitystä, erityisesti jos niillä aikoo tulla tunturinrinnettä alaspäin. Onneksi alkureissusta riitti hyvin pakkaslunta, niin että tämäkin mamoilija uskalsi hieman laskea niillä mäkeä. Edelleenkään en ymmärrä, miten joku voi tykätä laskea mäkeä puuterilumessa tuolla tavalla jalat joka suuntaan heiluen. Kovin kaipasin tuttua ja turvallista lumilautaani, erityisesti vähänkään jyrkimmissä kohdissa. Useampi tunturi tuli kuitenkin käytyä, aina en tosin tullut laskemalla alas. Esimerkiksi Kiilopäältä tulin alas suksia olalta kantaen, sen verran kova oli hanki huipulla. Noissa kapuloissa kun ei kantteja ole.

Muutama viikko Äkäslompolossa venähti jotenkin kolmeksi kuukaudeksi Lappia kiertelemässä ja paikkoja kerkesin kiertää useita. Parhaiten jäi mieleen positiivisina yllätyksinä Saariselkä, jota olin jostain syystä talvikohteena hyljeksinyt sekä Kilpisjärvi, jossa olin nyt ensimmäistä kertaa. Lumikelkkareissu Haltille oli talven hienoimpia kokemuksia. Myös Salla, Tankavaara ja Pallas olivat hienoja paikkoja. Raattamassa hyvin erähenkisellä mökillä, metsän keskellä, alkoivat kyllä kieltämättä jo mieleen hiipiä metsässä asustelevat tunturimöröt. Levi tietenkin jäi mieleen reissun hieman eri henkisenä etappina. Koronahan sieltä Vinkkarista tietenkin tarttui matkaan. Mutta sattuuhan noita.

Aina välillä piti kokeilla erilaisia lajeja, erityisesti silloin, kun seikkailutoverini Raija tuli kyläilemään. Äkäslompolossa potkukelkkailimme, ajoimme sähköpyörillä ja testasimme hittilajiksi noussutta villasukkakävelyä. Jotenkin villasukissa kävely tuntui alkuun väärältä, jotenkin kuin olisi tekemässä jotain pahaa. Mutta sitten siihen tottui ja aivotkin tajusivat, että ihan luvallisesti tässä ollaan ilman kenkiä liikkeellä. Ei mitenkään hillitön kokemus, mutta ihan hauskaltahan se pehmyt lumi jalan alla tuntui. Hetassa käytiin ajelemassa huskyvaljakolla ja Kilpisjärvellä liukulumikenkäiltiin Saanan juurella, ajettiin sähköpyörillä järven jäällä ja käytiin kelkalla Haltilla. Yksi talven omituisimmista kokemuksista oli sähkölumiskuutilla ajo Äkäslompolossa. Ei mikään ihan helppo ajettava alkuun ja hieman hämmensi mieltä, kun turistit pysähtyivät jatkuvasti kuvaamaan menoani. Hiihtämässä olleet, erityisesti miespuoliset, kerääntyivät ihmettelemään kulkupeliäni. Loppumatkasta eräs turisti ajoi tyynesti vierelläni pyörällä ja kuvasi minua parin metrin päästä. En ollut itsekään nähnyt kenenkään ajavan tällaisella, mutta silti vähän ihmetytti noin kova kiinnostus.

Reissuin viimeiset kaksi viikkoa menivät sitten koronaa lusiessa. Olin pelännyt taudin iskevän jonkun matkani aikana ja täytyy kyllä myöntää, että olihan se aikamoista kituuttamista, kun ensimmäiset ja pahimmat kolme yötä olin pienessä hotellihuoneessa ennen kuin pääsin vuokramökin rauhaan. Ei ole helppoa olla yksin sairaana vieraassa paikassa ja yrittää välttää kontakteja. Meinasi kieltämättä pari kertaa kohota kyynel silmäkulmaan ja ehkä kohosikin, kun mietin miten paljon helpompaa sairastaminen olisi kotona oman sängyn turvassa ja lähellä ihmisiä, jotka voivat auttaa. Mutta kaikesta selviää, niin kuin tuostakin koettelemuksesta. 

Melkein pari viikkoa siinä toipuessa lopulta meni. Ikkunan läpi kauniita keväthankia katsellessa oli aikaa miettiä tulevan kesän reissuja. Edellisenä vuonna Norjan reissun aikana oli takaraivoon jäänyt etäinen haave retkeilypakusta. Kun Norjassa tienvarsiparkeissa kömmin yön kostuttamasta teltastani ja keittelin aamukahveja trangialla, katsoin kieltämättä hieman kateellisena, kun muut nauttivat aamupalojaan autosta nostetuissa tuoleissaan ja kokkailivat pienissä keittiöissään. Minun keittiöni on kasa tavaraa auton takakontissa ja vähänhän se heikensi sisäilman laatua, kun kuivatteli aamukasteista telttaa auton takapenkillä. Olisiko minusta ajamaan tuollaista? Olishan se kiva, kun tavarat olisivat paikoillaan, eivätkä kasoina auton takapenkillä. Ja pieni oma keittiö. Ja sänky! Ja jos seuraavat reissuni suuntautuvat muualle, kun turvallisen kotoisiin pohjoismaihin, niin onhan tuo autossa nukkuminen varmaan vähän telttailua turvallisempaa.

Näissä tunnelmissa jätin sitten Lapin taakseni ja lähdin kotiin. Matkalle sattuivat sopivasti Turun Caravan messut ja tässä kohtaa alkoi olla selvää, että tästä ei taida enää olla paluuta takaisin. Mutta niin lopulta tästäkin talvesta taas selvittiin ja vaikka alku oli hyvin tahmainen, niin ei ole olemassa niin syvää tympeyttä, että sitä ei Lapin hanget korjaisi. Lopulta en kaivannut ollenkaan enää etelän lämpöön vaan päätin että taidan suunnata ensi talveksikin pohjoiseen.