Svartisen – Ensimmäistä kertaa jäätiköllä, toivottavasti ei viimeistä.

Svartisenin jäätikkö oli yksi Helgelandskysten-reitin odotetuimmista kohteista. Olin kuvitellut vain katselevani sitä kaukaisuudesta, mutta selailtuani tietoja netistä, kävi ilmi, että sinne pääsee kävellen viereen. Tämä on pakko kokea, en ollut koskaan ennen ollut lähelläkään jäätikköä. Pakkohan semmoinen on nähdä, ennenkuin ihmiskunta tuhoaa ne kaikki.  

Suositeltavin tapa päästä jäätikön lähelle on mennä sinne laivalla Holandsvikastasta vuonon vastarannalta. Vahva suositus myös minulta tälle tavalle. Laiva lähti FV17 tien varresta, löytyy google mapsista nimellä Svartisen Parking. Edestakainen laivamatka maksaa 200 NOK ja se maksetaan laivan kapteenille. Hivenen toki ihmettelin, että kukakohan tätä purkkia ohjaa, kun herra kapteeni jutusteli iloisesti matkustajien kanssa lippuja myydessään. Mutta kai hän tiesi mitä teki. Laivamatka kestää vain noin 15 minuuttia ja sen aikana näkymät ovat mahtavat. Matka meni siis kuvatessa ja huokaillessa ihastuksesta.

Svartisenin puoleisessa satamassa oli iso kasa pyöriä, joita laivaa operoinut yritys vuokraa. Itse en olisi tajunnut miten vuokraus toimii, mutta onneksi vieressäni istunut herttainen norjalaisrouva kertoi minulle siitä, kun rupattelimme matkan aikana. Pyörät eivät ole lukittuja, rannasta voi vaan napata omansa. Rannassa oli taulu, jossa oli hinnasto. Alle 3h vuokra oli 70 NOK. Maksun siitä keräsi laivan kapteeni paluumatkalla. Erittäin kätevää ja erittäin suositeltavaa. 

Matkaa jäätikölle on rannasta noin 6 km. Tästä tosin on yhtä monta mielipidettä, kun on lähdettäkin. Lyhin arvio matkasta oli 3 km. Paikan opasteet olivat tosin eri mieltä ja niin olen minäkin. Itse mittasin matkaksi tuon 6 km, josta ensimmäinen 3,5 km on hiekkatietä ja loput 2,5 kapuamista rinnettä pitkin. Edestakainen matka on siis 12 km ja kapuaminen ei ole ihan kevyt operaatio, joten ehdoton suositus pyörän vuokraamiselle. Sen avulla hiekkatie pätkät menevät ihan hujauksessa. Kävelemiselle ja maisemien ihastelemiselle jää kyllä ihan riittävästi aikaa lähempänäkin. 

Jäätikön edustalla on kaunis järvi Svartisvatnet. Järven rannassa on ravintola, josta on huikeat näkymät järven yli suoraan jäätikölle. Itse en tosin ravintolassa käynyt, kävin vaan kuvaamassa järveä sen vierellä.

Pyörillä pääsee hyvin lähelle varsinaista jäätikköä, viimeinen pätkä mennään kävellen. Nousua on aika lailla ja norjalaiseen tapaan se ei ole ihan helpoimmasta päästä, vaikka kaikkialla niin mainostetaankin. Mutta matka itsessään on kokemus, sillä luonto täällä on todella upeaa. Kalliot ovat todella kauniita ja mielenkiintoisia ja joka puolella virtaa vesiputouksia. 

Reitti oli todella hyvin merkitty, maassa on sinisellä maalilla merkattuja kiviä. Tältä reitiltä en edes minä onnistunut eksymään. Maasto ei ole helpointa mahdollista, jotkut näyttivät kävelevän lenkkareissa, mutta itse kyllä olin tyytyväinen, että lähdin matkaan vaelluskengillä. Varsinkin kun norjalaiseen tapaan sää saattaa muuttua hetkessä ja niin kävi tälläkin kertaa. Lähtiessä paistoi aurinko lämpimästi, mutta matkalla alas kallioita pitkin alkoi tihuttaa. Onneksi sade ei yltynyt pahaksi, koska sateella tuo reitti olisi ollut tuskaisen liukas.

Matkaa ylös piti olla tosiaan yksi kilometri. Vähän yli kilometrin kohdalla olikin näköalapaikka, josta näki jäätikön jo hyvin. Mutta ei se vielä päätepiste ollut. Tässä kohtaa kuitenkin monet kääntyivät takaisin, ainakin kaikki kukkamekoin ja sandaalein varustautuneet. Ei mekossa mitään vikaa toki ole, ajattelin, kun itse hytisin kylmästä, mutta ihme etteivät katkaisseet jalkojaan noissa sandaaleissaan. Onneksi olin tosiaan ajatellut kerrankin järkevästi ja ottanut riittävästi lämpimiä ja tuulenpitäviä vaatteita mukaan, vaikka lähtiessä olikin ollut jopa helteistä. Jotenkin vaan sana jäätikkö sai minut miettimään pakatessani jotain lämmintä. Ja hyvä niin, koska ilman yhtäkkistä pilvimassaakin ylhäällä tuuli paljon ja pelkästään se jo kylmensi ilmaa huomattavasti. 

Maasto hieman hankaloitui tämän ensimmäisen kääntöpaikan ohitettuani. Edelleen kuitenkin käveleminen sujui ihan hyvin, koska pääsääntöisesti polku oli kalliota eikä irtokiviä. Lopulta 2,5 kilometrin taivalluksen jälkeen näin edessäni merkin, joka kertoi minun tulleen perille. Näky oli todella vaikuttava. Merkin kohdalta alkoi pieni alamäki, jonka jälkeen alkoi jäätikkö. Paikka oli jopa aavemainen. Virtaava vesi oli hionut kalliot sileäksi ja jäätikkö hohti sinisenä edessä. Se todella oli sininen. 

Polku ei ollut vienyt jäätikön alimpaan kohtaan vaan hieman sivulle. Ihan fiksu ratkaisu näin jälkeenpäin mietittynä, suoraan alla olisi ollut aika pelottavaa olla. Tästä kohdasta oli jäätikön reunaan noin 50 metriä. Keskustelin hetken tšekkiläisen miehen kanssa, joka tuli tässä kohtaa vastaan ja kyselin, että uskaltaako tästä mennä vielä eteenpäin. Hän selvästi oli käynyt lähempänä, vaikka merkissä jotain asianmukaisesta varustuksesta ja ekspertiissistä puhuttiinkin, eikä hänelläkään sen kummempia välineitä ollut. Pakkohan siitä oli lähteä vielä vähän matkaa eteenpäin. Monessa kohdassa vesi virtasi kallioita pitkin ja kierteli näitä arviolta liukkaita kohtia samalla kun katse oli tiukasti jäätikön ylemmissä kohdissa. Paljonkohan tommonen omakotitalon korkuinen jääkimpale painaa? Ja paljonkohan se kolahtaa otsaluussa jos tuolta lähtee luisumaan ja osuu. Pidin siis kokoajan mielessä myös, että pakoreitin on oltava juoksukelpoista, jos liikaa rupeaa jää narisemaan.

Tsekkiläinen oli tässä vaiheessa jo lähtenyt alaspäin ja muut samalla laivalla tulleet olivat luovuttaneen ensimmäiselle nyppylälle. Sain siis fiilistellä maisemaa ja tunnelmaa yksin. Harmittaa kun en saanut tästä kohdasta hyvää kuvaa, paikka oli jotenkin todella taianomainen. Kalliot olivat upeita, jäätikkö hohti vieressä uljana, jopa pelottavana ja vesi kohisi kaikkialla. 

Ihan seinän viereen en uskaltanut, olisi tehnyt mieli koskettaa sinistä jäätä. Mutta niin lähelle en kuitenkaan uskaltanut, tyydyin koskemaan pientä lohkaretta. 

Matkalla alaspäin alkoi tuulla todella paljon ja tihuttaa vettä. Tuli kiire alas. Pelotti että sade kastelee kalliot ja sen jälkeen ne ovat tuskaisen liukkaat. Ja tuuli alkoi olla niin kova, että vaikka se myötäinen olikin, niin vähän turhan avuliaasti se välillä tuuppi eteenpäin. 

Kaiken kaikkiaan vietin paikassa kolme tuntia, josta noin kaksi meni kapuamiseen. Tänne jos tulee, niin kannattaa varata kunnolla aikaa. Itse ainakin nautin, kun sain rauhassa tuijotella paikkoja ja fiilistellä. Ja kovin kiireellä ei tuossa paikassa edes pysty liikkumaan.

Ehdoton suositus tälle. Jäätynyttä vettähän se toki vaan on. Joka nyt sattuu sijaitsemaan kauniilla paikalla, mutta minuun tämä ainakin todella kolahti. Saatoin jopa vähän liikuttua ylhäällä, tai ainakin seisoin kirjaimellisesti suu auki ja vaan toljotin näkyä epäuskoisena. Mutta ei kerrota tästä tunteilusta kellekään, että ei mene maine, tai eivät taas epäile minun seonneen tai syöneen norjalaisia jäätikkösieniä.