Stottvaerin ympäri – Ensikosketus luontoon Norjassa

Aloitin Norjan reissuni ajamalla kauniiksi kehutun Helgenlanskystenin, yhden Norjan useasta maisemareitistä. Reitti menee Bodosta Holmiin, noin  450 km matkan. Reitin ajaa kuulemma parissa päivässä, mutta minä päätin jo alkuun, että kiertelen paikkoja ja en pidä kiirettä. Kerron varsinaisesta reitistä myöhemmin blogissani, tämän ensimmäisen tekstini aiheena on, kuinka jouduin heti reitin ensimmäisenä päivänä nöyrtymään luonnon,  norjalaisten luontopolku esittelyiden sekä lehmien edessä.

Halusin matkan alkuun heti pienen päiväkävelyn, mutta ajattelin lähteä liikenteeseen jollain kevyellä, koska olen vasta toipumassa flunssasta ja muutenkin kunto on päässyt lomaillessa rapistumaan. Kaivelin ut.no sivustoa löytääkseni jonkun kivan pikku reitin, jonkun joka ei nousisi kovin korkealle. Tämä ei toki olllut helppoa, koska olen vuorten keskellä. Löysin kuitenkin erään reitin, joka kiersi saaressa olevaa vuorta ja ainakin kartan mukaan se ei noussut rinnettä ylös. Pituuskin oli vaan 9km. Olen tottunut siihen, että suomessa reittien ohjeajasta saa ottaa heti puolet pois. Mietin että ut.no varmaan liioittelee samaan tapaan sanoessaan matka-ajaksi 3,5h. Reitti oli merkitty keskivaikeaksi, mutta ainakin suomessahan tuo tarkoittaa että reitillä on pari vähän isompaa mäkeä tai kivikkoa. Vielä kun puskaparkki-äppini perusteella paikan lähettyvillä oli mukavanoloinen puskaparkki, oli päätös tehty.

Voi kuinka väärässä olinkaan. Aikaa meni 4,5 tuntia ja autolleni päästyäni olin lopen uupunut, yltä päältä suorähmässä, jalat hapoilla, kädet naarmuilla ja aivan märkä hiestä. Norjalainen keskivaikea reitti olisi suomessa: Vaara, pääsy kielletty! Reitti suljettu! Mietin jo yhdessä vaiheessa kontatessani kynnet syvälle märkään rahkasammaleeseen painettuna sammaleen ja kivien päällystämää seinämää ylös, että tämän on pakko olla joku norjalaisten keksimä uusi hullu extremelaji. Tehdään normaaliin luonnossa kävelyyn kyllästyneille metsään mahdollisimman vaikeakulkuinen rata ja rikotaan sieltä kaikki entiset kävelyä helpottaneet rakenteet. Siellä saavat hullut teutaroida.

Reitti kulki välillä rannassa. Jos kohdassa oli vaan pieniä kiviä (jalkapallon kokoisia) oli se helppoa osuutta. Välillä kivet olivat minua isompia järkäleitä, jolloin niillä pomppiminen ja niiden kiertely oli aika hikistä ja vaikeaa puuhaa.

Joissain kohden kulki ihan polkukin, mutta siltä eksyi jatkuvasti, koska reittiä ei ilmeisestikään ollut juurikaan käytetty ja polku oli kasvanut umpeen. Ja polulta eksyminen tarkoitti lähes aina polun etsimistä uudelleen, koska usein päätyi rotkon reunalle tai täydelliseen umpikujaan. Onneksi kännykässä riitti akku ja ut.no sivuston kartta oli todella tarkka. Ensimmäisen kilometrin aikana en nähnyt yhtään reittimerkkiä ja eksyin jatkuvasti. Vähitellen tajusin, että mikä tahansa mehupurkki tai roskalta näyttävä muovipussin palanen tai vanha poiju voi olla merkki.

Välillä polku meni metsään ja nousi rinnettä ylös. Jos oikein hyvä tuuri kävi, oli kipuaminen vaan raskasta jyrkkää nousua polkua myöten tai sitten kalliota pitkin, jolloin konttaamalla pääsi pahimman kohdat. Mutta pahimmillaan se oli kauheaa ryteikköä ja maa oli märkää sammalta ja saniaista. Maata ei näissä kohdassa näkynyt ja silloin et voinut koskaan tietää, että onko sammaleen alla kivi, parin metrin kuoppa tai jotain siltä väliltä. 

Yhdessä vaiheessa polku oli kokonaan jo hävinnyt. Siinä kohtaa oli onneksi reittimerkkejä (mehupurkkeja puussa) koska muuten en ikimaailmassa olisi lähtenyt ryömimään sammaleiselta kiveltä toiselle. 

Ihan pahimmissa kohdissa oli köysi. Se auttoi vähän, vaikka maa luistikin ikävästä alta ja köyttä sai puristaa sormet verillä. Joissain kohdissa oli myös tikkaat, tai siis oli ollut. Yleensä niissä oli vaan pari tikasta jäljellä, ja niissäkin sai pelätä että ne lahoavat jalan alta. 

Tämä oli varmasti elämäni yksi rankimmista reiteistä. Tämä ei ollut kävelyä, tämä oli hyppimistä, kiipeämistä, rämpimistä, konttaamista ja perseellään alas liukumista kalliolta. Nyt ymmärrän miksi vaellustrikoissa on sitä hiekkapaperia persauksen kohdalla! Se auttaa, kun joudut valuttautumaan itsesi korkuiselta jyrkänteeltä alas märässä sammaleessa. 

Ensialkuun luulin, että punainen rasti tarkoitti, että älä kulje tästä. Koska välillä ne olivat paikoissa, joihin en olisi välttämättä halunnut mennä. Meni hetki tajuta, että kalloihin maalatut rastit olivat todella reittimerkkejä.

Mä todella toivon, että nämä kaikki reitit ei ole tämmöisiä. Kai norjalaisetkin haluavat joskus ihan sellaisia tavallisia pullamössöille tarkoitettuja kävelyreittejä. Ehkä tämä tosiaan oli jostain syystä unholaan jäänyt reitti, tai ehkä jopa kokonaan suljettu. Ei voi tietää, kun ei siitä ut.no apin norjankielisestä versiosta mitään ymmärrä. Jos joku tietää miten siinä saa vaihdettua kielen, niin vinkatkaa. Jospa muilla reiteillä kaikki tikkaat ja sillat eivät olisi rikki ja jospa joka paikassa ei olisi sammal ja saniaiset vallanneet polkua siten, että et nää onko alla maata, märkä liukas kivi vai kuoppa.

Alkuun tämä oli jopa ihan hauskaa. Ja norjalaiseen tapaan meri, ranta ja vuori olivat todella kauniita. Reitti oli vaan minulle ihan liian rankka tässä kunnossa ja kieltämättä välillä pelotti ihan tosissaan. Reitillä oli monta kohtaa, jossa olisi voinut loukata itsensä ja olin tietenkin kävelemässä yksin. Koko reitillä ei näkynyt ketään muita. Ihme kyllä. Yhden todella ison linnun kyllä näin. Säikähdin pahasti, kun se lähti vähän matkan päästä lentoon. Sen siipiväli oli todella iso ja lensi silleen vuuh – vuuh niinkun kotkat lentää. Päätin että se oli todella iso ja hieno merikotka. Täytyyhän tältä reitiltä jotain jäädä käteen. Vaikka sitten valheellinen ja väritetty muisto.

Loppumatkasta viimeiset 2 km oli onneksi tasaista maata. Menin reitin ilmeisesti väärin päin ja aloitin sieltä rankimmasta kohdasta. Onneksi näin, koska väsyneenä olisin todennäköisesti jäänyt niihin rankimpiin kohtiin jumiin. Tällä lopun jäähdyttelykohdalla jouduin kuitenkin vielä kerran nöyrtymään. Tällä kertaa lehmälauman edessä. Olen usein sanonut, että tahtoisin itselleni oman lehmän. Mutta noin 30 lehmää nenän edessä oli liikaa. Reitti päättyi isolle aukealle, jossa oli suota, niittyjä ja keskellä meni kapea kärrypolku. Aitakin lehmillä oli joskus ollut, mutta ilmeisesti norjalaiset eivät ole sen parempia korjaamaan aitoja kuin retkeilyrakenteitakaan.

Ensin ilahduin nähdessäni lehmät, mutta äkkiä mieleen alkoi hiipiä epäilys. Lehmiä oli todella paljon, ne kaikki kääntyivät toljottamaan minua ja eivät tehneet elettäkään väistääkseen. Olen aikaisemminkin ihmetellyt miksi norjalaiset eläimet toljottavat minua. Ensin lampaan, sitten porot ja nyt lauma lehmiä. Seassa pomppi pieniä vasikoita ja osa niistä kiinnostui minusta niin paljon, että alkoivat lähestyä minua. Ja niiden perässä äidit. Tässä vaiheessa alkoi jo ahdistaa. Minua väsyttää, olen märkä ja kylmissäni, ja nyt tuo saamarin kantturalauma ajaa mut suohon. En nimittäin tahtonut ihan lähietäisyydelle, sen verran isoja mölliköitä olivat. Lähdin kovaan ääneen kämättäen kiertämään niityn kautta tiellä seisovaa laumaa. Ajattelin että kierrän ne ja palaan sitten tielle. Tässä vaiheessa jalat olivat jo niin hyytelöä, että litimärällä niityllä mättäiden päällä pomppiminen ei olisi enää huvittanut.

No mutta lehmätpä kiinnostuivat puuhistani vielä enemmän. Mitähän tuo hullu turisti tuolla suossa pyörii, siellä täytyy olla jotain kivaa. Näinpä lauma lähti seuraamaan minua. Lehmät tiellä ja minä kuraisella niityllä.  Kun otin etäisyyttä laumaan ja menin kauemmas niitylle, tuli näille ilmeisen läheisriippuvaisille äpyleille jo minua ikävä ja siirtyivät niitylle kanssani. Tässä vaiheessa tajusin, että jos houkuttelen ne niitylle, niin tie vapautuu. Kiersin siis vielä hieman pidemmälle, jonka jälkeen tein täyskäännöksen ja palasin takakautta tielle. Lehmä rukat pysähtyivät niitylle, mutta eivät hetkeksikään irrottaneet katsekontaktia minusta. 

Päästyäni takaisin tielle, oli suurin osa laumasta jo niityllä ja tiellä oli enää 4 lehmää vasikoineen. Totesin, että tästä on nyt vaan mentävä. Huiskin vasikoita kauemmas ja komentelin lehmiä aikani, ja lopulta ne päättivät minun olevan liian epäilyttävä ja seurasivat muuta laumaa niitylle. Tie oli vihdoin vapaa. Lähdin äkkiä kipittämään tietä pitkin, mutta rauhoituin kun tajusin että lehmät jäivät niitylle. Eivät ne tokikaan lakanneet seuraamasta minua, vaan yhteinen taipaleemme jatkui, nyt onneksi lehmät niityllä tarpomassa ja minä tiellä. 

Tässä vaiheessa jo nauratti, että aikovatko nuo seurata autolleni asti vai jopa sieltä telttapaikalle. Noin 500 metrin jälkeen lauma kuitenkin päätti, että minä olenkin ihan tylsä ja jäivät metsikköön. Pari sataa metriä tästä päädyin maatalon pihaan ja aidan viereen. Tämä paikka on siis saari, joka on kiinni mantereessa vain pienellä luirolla. Ja saaren keskellä oli vuori (tai en minä tiedä onko nämä kaikki vuoria vai mitä nämä on). Ihan viisaasti oli tämä iloisesti minua morjesteleva maajussi keksinyt tavan säästää aitatarvikkeita. Tältä puolelta lehmät olisivat voineet karata, mutta sieltä mistä tulin, ei ollut lehmän tai minun mielestäni edes ihmisen kuljettavaa polkua. 

Näin minä suuri eläinten ja lehmien rakastaja pelokkaana väistin lehmiä. Mutta jos seuraavalla kerralla vähän pienempiä ja vaikka yksi kerrallaan.

Tämmönen reissu tällä kertaa. Kun pääsi yöpaikalleni tien varressa olevalle parkkipaikalle, kasasin äkkiä teltan, vaihdoin päälleni kasan kuivia vaatteita ja kaaduin makuupussiini sipsien ja keksipaketin kanssa. Suklaakinuskikeksit on ihan pätevä illallinen. Ja nyt uskon mitä Are Kalvo kertoi kirjassaan, Helvetillinen vaelluskirja. Älä koskaan usko norjalaisten aika-arvioita, ne ovat aina alakanttiin. Seuraavana päivänä Svartisenin jäätikköä kohti kavutessani tajusin, että myöskään norjalaisten matkojen mittaamiseen ei kannata luottaa. Myös pituudet pitää kertoa kahdella. Mutta tästä lisää seuraavassa jaksossa.

Ja kuten jo illalla jo sipsinmurusia täynnä olevassa makuupussissani totesin, tämän päivä tuska on huomisen hyvä tarina. Nyt jo naurattaa, erityisesti lehmiä pakoon tarpominen. Näin niitä muistoja luodaan.