Sapattivuosi, uhka vai mahdollisuus?

Sapattivuosi, uhka vai mahdollisuus.

Vihdoin Norjassa. Olen haaveillut tänne pääsemisestä jo pitkään. Ensimmäinen yritys päästä matkaan kaatui Uudenmaan koronatilanteen äkilliseen huononemiseen heinäkuun alussa. Tällä toisellakaan yrityksellä kaikki ei mennyt ihan heti putkeen. Alkuun hortoilin ympäri Keski-Suomea osaamatta päättää suuntaa ja kun vihdoin pääsin rajalle, iski flunssa. Jumitin siis aikani Torniossa odottamassa vapauttavaa koronatestin tulosta. Ihan halvaksi tuo pysähdys ei tullut, Haararannassa sijaitseva Haglöfin tehtaanmyymälä piti siitä huolen. 

Mutta täällä siis ollaan. Keski-Norjassa kauniissa Bodon kaupungissa (kuvittele tuon ensimmäisen o-kirjaimen päälle se Norjalaisten oma versio siitä, se jossa on kauttaviiva päällä. Minusta se vaikuttaa jotenkin passiivisagressiiviselta. Ihan kun se o tahdottaisiin kieltää.) Täältä lähtee yksi Norjan kauneimmista maisemareiteistä, Helgelandkysten. Pääsen siis starttaamaan matkani upeissa maisemissa. Jo matka rajalta tänne vuorten ja järvien välissä oli mykistävä. Luonto ja maisemat on täällä niin upeat, että pysähtelin vähän väliä vaan ihmettelemään paikkaa. 

Mutta mitä on niiden ihanien Instagram kuvien takana?

Istun kirjoittamassa tätä auringonpaisteessa viinilasi edessäni. Kaikki on siis juuri niin kuin pitää. Miksi sitten tuntuu niin pahalta? Miksi olo on alakuloinen. Pysähtelin matkallani tänne uskomattoman kauniisiin maisemiin ja naureskelin minua toljottamaa pysähtyville lampaille ja poroille. Kävelin yhdessä kauneimmista maisemista, jossa koskaan olen ollut, Saltstraumenin sillalla. Nautin kyllä näkymistä ja huokailin ihastuneena vuorille, jotka siintyivät mahtavina sinisen veden takana. Mutta alahuuleni väpätti jatkuvasti, kuin juuri tikkarinsa mutaan pudottaneella lapsella. Itku on koko ajan vain pienen matkan päässä, jatkuvasti juuri tuloillaan. 

Moni ystävistäni palaa juuri tällä hetkellä takaisin töihin loman jälkeen. Ihmiset tuskailevat loman loppumista ja pitkän työputken alkamista. Minun tilanteeni tuntuu varmaan monesta heistä täydelliseltä. Kun muut palailivat töihin, minä pakkasin auton täyteen ja huikkasin lähtiessäni, että en tiedä milloin palaan. Ehkä ensi viikolla, ehkä kun lumet tulevat. Äkkiä ajateltuna minun pitäisi olla kaikesta tästä vapaudesta ja mahdollisuuksista onnellinen. Jotenkin olo on kuitenkin tyhjä. Kaikki muut palaavat jonnekin, jossa heitä tarvitaan ja kaivataan. Miksi kukaan ei tarvitse enää minua? Olen tottunut tekemään aina töitä. Tein töitä usein lomallakin, olin hälytysvalmiudessa aina, jos minua johonkin tarvittiin. Nyt ei kukaan häiritse, mutta se ei tunnukaan hyvältä. 

Yleensä olen hyvä analysoimaan tunteitani, mutta tähän on jotenkin vaikea tarttua. Olo on toisaalta tyhjä, toisaalta yksinäinen. Jotenkin irrallinen.

Yksin matkustaminen ei ole minulle uutta, viihdyn hyvin yksin ja usein matkoillani nautin siitä. Saan tehdä mitä tahdon, eikä tarvitse ottaa kenenkään muun mielipiteitä huomioon. Eikä tämän luulisi muutenkaan eroavan koronavuoden eristyksestä yksin kotona. Ystäväni ovat yhtä lailla etäläsnä kuin silloinkin. Jotenkin nyt kuitenkin kaipaan puhetta ympärilleni, ehkä yksin matkustaessa on liikaa aikaa ajatella. Jotenkin olen niin kaukana kaikista, vaikka ihan yhtä hyvin ne yhteyden pelaavat täällä kuin kotonakin.

Ne jotka ovat lukeneet blogini tekstin siitä, miten tämä kaikk sai alkunsa tietävät, että koko idea sapattivapaan pitämiseen lähti urakriisistä ja työuupumuksesta. Työuupumus tosin on väärä sana, mielestäni hyvin moni, minä mukaan lukien, kärsii enemmänkin työahdistuksesta kuin työuupumuksesta. Tämä työahdistus johtui minun kohdallani useasta asiasta, mutta loppuvaiheessa yksi suurimpia ongelmia oli työn merkityksettömyys tai oikeammin se, että koin olevani turha ja tarpeeton. Olen edelleen sitä mieltä, että irtisanoutuminen ja pitkän vapaan pitäminen oli oikea ratkaisu, mutta yksin maailmalle lähteminen ei korjaa tarpeettomuuden tunnetta. Älkää ymmärtäkö tätä väärin, tottakai olen onnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus olla poissa työelämästä ja matkustaa vapaasti. Mutta samaan aikaan se vaan korostaa minulle itselleni, että kukaan tai mikään ei kaipaa enää läsnäoloani. Toisaalta minua myös kauhistuttaa, että työpaikan jättäminen keikautti maailmaani näin paljon. Miten voin olla ajanut itseni siihen tilanteeseen, että työ on ainut asia joka luo merkitystä elämälleni. Oli varmasti siis aikakin ottaa lomaa. 

Tämä kuulostaa itsestänikin aina välillä turhalta kitinältä. Yhyy, yhyy, kun saa matkustaa kauniissa maisemissa välittämättä mistään ja saa tehdä mitä haluaa. Mutta ihminen kaipaa elämäänsä kiintopisteitä. Jotain mikä tuo ryhtiä päivään. Ja tunnetta että on kaivattu ja tarpeellinen. Tiedän että moni tuskailee nyt loman loppumisen johdosta ja ymmärrän sen kyllä, mutta toisaalta ei tämä määrittelemättömän pituinen lomakaan pelkää ruusuilla tanssimista ole. Loma on ihanaa, mutta kun on useita kuukausia jo istunut tyhjän panttina kotona, ei siitä vapaudesta osaa enää niin nauttia. Jopa loma alkaa käydä tylsäksi. Toki nyt varmasti helpottaa, kun maailma toivottavasti pikkuhiljaa avautuu ja pääsen matkustamaan. Ryntäsin toiseen rokotukseen, sillä sekunnilla kun se vaan tuli mahdolliseksi, jos maailma sitä kautta vaikka aukenisi minulle. Ainakin tänne Norjaan tie aukeni. 

Tänään on muuten viimeinen virallinen päiväni aikaisemmassa työpaikassani. Olen ollut jo pitkään lomalla, joten ne luopumiseen liittyvät itkut on jo itketty. En jaksa uskoa, että paha oloni johtuu siitä.  Mutta ehkä jossain sielun syvissä syövereissä on vielä kiukkua ja pahaa mieltä jäljellä. Kiukku on pääsääntöisesti itseäni kohtaan, että päästin tilanteen siihen pisteeseen, että homma levisi käsiin. Ehkä se helpottaa, kun viimeisetkin yhteydet viimeistään maanantaina sammuu. 

Oloa ei tietenkään helpota tämä muutama päivä sitten alkanut flunssa. Olo on väsynyt ja tuskanhikinen. Ja näin korona-aikana kipeänä matkustaminen ei muuten ole ihan helppoa. Mihinkään ei saisi kipeänä mennä, mutta kun on lämpöä ei viitsisi olla öitään ulkona. Ne 48h tuntia, jotka odotin testituloksen valmistumista olivat aika paskamaisia. Mihin mennä, kun mihinkään ei saa mennä ja koti on kaukana? Tiedän että kukaan ei halua minua lähelleen, joka paikassa pelkään että alan yskiä, vaikka tiedän että se ei ole koronaa. Uskokaa pois kaikki vihaiseti tuijottavat ihmiset, minä meistä eniten toivoisin että olisin juuri nyt kotona. Turvassa oman peiton alla. 

Ja tuleehan tämä vähän kalliiksi. Yksin matkustaminen on majoitusten osalta muutenkin paskamaisen kallista. Tarkoitukseni oli nukkua ainakin osa matkasta teltassa, mutta nyt kuumeen noustessa iltaisin, on pakko vaan etsiä majoitus jossa pääsee lämpimään.

Ja miksihän mä tätä julkisesti avaudun? No koska sitä varten kai tämän blogini alun perinkin perustin, että saan kertoa omia kummallisia tarinoitani, lukee niitä kukaan tahi ei. Keskustelin erään toverini kanssa tässä päivänä muuanna, että auttaako kirjoittaminen ongelmiin. Ehkä, ehkä ei. Mutta ainahan sitä voi kokeilla. Jos opettaminen todistettavasti auttaa omaa oppimista, niin auttaisikohan se myös omien tunteiden kanssa kun koittaa selittää niitä muille.

Pakko vaan uskoa että tämä alakuloisuus on ohi menevää ja johtuu vaan kipeydestä, kuun asennosta, maailmankaikkeuden kulmakertoimesta suhteessa todellisuuteen tai jostain yhtä kummallisesta tai minuun liittymättömästä asiasta. Haluan uskoa, että matkustaminen alkaa kohta maistua taas hyvältä. Tai siis tuntuu se jo nyt. Kaikesta valittamisesta huolimatta olen onnellinen, että olen täällä. Mutta tahtoisin tämän alaleukani väpättämisen jo loppuvan. Maailmankaikkeus, anna tikkarini takaisin!

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa.

Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki ,vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin.
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa.

-Juha Tapio, Kelpaat kelle vaan