Norjan kuvatuimmat kielekkeet – Trolltunga ja Preikestolen

Vaikka en mikään selfieiden ystävä olekaan, oli nämä Norjan kuuluisimmat selfiepaikat kuitenkin käytävä katsomassa. Trolltunga eli peikonkieli ja Preikestolen eli saarnastuoli ovat kummatkin samalla suunnalla lounais-Norjassa. Sopivasti sijoittuvat kummatkin matkalle Bergenistä Stavangeriin ja ison osan matkasta voi ajaa Hardangerin maisemareittiä, jonka varrella on vieri vieressä mielettömän kauniita vesiputouksia.

Helpolla näitä selfieitä ei saa, vaan niiden eteen täytyy jaksaa tehdä vähän töitä. Trolltungalla käynti vaati 21 kilometrin kävelyn ja Preikestolenkin 9 kilometriä. Ja ei se matka vaan se korkeus. Trolltungan kielekkeeltä on 700 metrin pudotus alas vuonolle, joten saihan siinä kivuta ihan riittämiin. Kummatkin näistä on kuitenkin perusterveelle ihmiselle ihan saavutettavissa olevia kohteita. Jos minä näille kipusin, niin kyllä sen jaksaa muutkin. Polvi- tai nilkkavaivaisille en tosin ehkä näitä suosittele. Preikestolenilla näki jos jonkinmoista kulkijaa vauvasta vaariin, mutta isoista epätasaisista kivenlohkareista tehtyjen portaiden laskeutuminen voi jalkavaivaisille olla tuskainen. 

Trolltunga oli näistä ehdottomasti se rankempi, joskin myöskin antoisampi. 21 kilometriä jatkuvaa ala- tai ylämäkeä vie voimat, mutta enemmän se on päästä kiinni, kun kropasta. Itselläni ei mitenkään kummoinen kunto ole ja onhan tässä kropassakin aika lailla kannettavaa, mutta toisaalta olen tämmöiseen rääkkiin tottunut. Näissä pärjää huonommallakin kunnolla, kunhan pää kestää sen, että homma on välillä todella epämukavaa. Vähän väliä syke hakkaa tapissa ja jalkoja hapottaa. Silti on vaan jaksettava askel askeleelta kammeta itseään eteenpäin. Ja hyväksyttävä se tosiasia, että tämän mäen jälkeen tulee toinen, ja vielä toinen ja tätä vaan jatkuu ja jatkuu. Mutta siinähän se näiden juttujen suola onkin, totta kai ne maisemat, mutta myös se tunne, kun pääsee maaliin. Kun tietää ylittäneensä itsensä, kun kroppa hytisee hyytelönä ja nyt jo tietää että seuraavana päivänä jalat on kipeät tönköt pötköt. Rohkeasti siis vaan kokeilemaan, ihmisessä on vielä paljon voimia siinä vaiheessa jäljellä, kun homma alkaa ensimmäisen kerran tuntumaan raskaalta. 

Trolltunga

Ensimmäisenä Bergenistä lähdettyäni tuli Trolltunga. Trolltunga on haastavuudestaan huolimatta todella suosittu vaelluskohde. Osa tekee kävelyn yhden päivän aikana, osa yöpyy maastossa. Vaikka kävelyä tulikin yhdelle päivälle aika lailla, päätin silti hilpaista koko reitin samana päivänä, koska tiesin että minun tapauksessani se ei ole matka, joka tappaa, vaan ne korkeuserot. Vaikka paikassa olisikin ollut mahtava yöpyä, kiitin itseäni tästä viisaudesta, kun kapusin ylös vuorenrinnettä. Rinkan kanssa tämä matka olisi ollut minulle liikaa. Trolltunga kohoaa korkeimmillaan 1180 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Huipulle voi lähteä useasta eri kohdasta, joten matkan pituutta ja nousumetrejä voi säädellä oman kunnon mukaan. Valitsin itse kevyimmän vaihtoehdon, koska tiesin siinäkin olevan jo tekemistä kylliksi. Parkkipaikkoja paikassa on 3. Jos lähtee kävelemään ylimmältä, eli P3-parkkikselta, matkaa tulee vähän yi 20 kilometriä ja parkkipaikka on 800 metrissä, joten nousua tulee alle 400 metriä. Tosin sitä tulee todellisuudessa rutkasti enemmänkin, koska polku kulkee melkein koko matkan ylös ja alas. 

Parkkipaikka P3 on hyvin pieni ja sinne pääsee vaan ennakkoon paikan varanneet. Toinen vaihtoehto on bussi, joka kulkee P2 ja P3 parkkisten väliä. Tai sitten kävellä P2 parkkikselta asti. Tällöin kokonaismatkaksi tulee noin 28 kilometriä ja tuolla parkkisten välillä noustaan 400 metristä 800 metriin. Matka kuljetaan jyrkkää tietä myöten ja ilmeisesti tämä nousu on jo todella rankka. Katselin itse P3 parkkiksella tietä myöten nousseiden kirkkaanpunaisia naamoja ja totesin, että taas tuli tehtyä hyvä ratkaisu, kun valitsin bussin. Yli tunnin hapottava nousu näytti vievän mehut aika monesta. 

Itse majotuin P2 parkkipaikan vieressä olevassa hotellissa ja menin bussilla siitä ylös. Bussimatka edestakaisin maksoi 20€, mutta ilmeisesti se P3 parkissa pysäköinti olisi ollut vielä huomattavasti paljon kalliimpaa. Lähdin vähän 8 jälkeen aamulla matkaan ja myös P2 parkkipaikka alkoi silloin jo olemaan täynnä. Tänne kannattaa siis tulla ajoissa, muuten pitää parkkeerata P1 paikalle. Tosin sieltäkin ilmeisesti tuli bussi.

Bussiin kannattaa varata liput etukäteen. Kun lähdin klo 8 jälkeen oli bussiin jonottamassa jo yli 50 metriä pitkät jonot. Ja ainakin niihin busseihin joiden minä näin lähtevän ei mahtuneet jonottaneet, vaan bussit täyttyivät paikan varanneista. Bussilippujen osto, parkkimaksujen tiedot ynnä muut löytyvät näpsäkästi Trolltungan omilta sivuilta.

Ensimmäinen 1,5 kilometriä oli suht helppoa, pieni mäki heti alkuun, mutta sen jälkeen leppoisaa käpsehtimistä kauniissa auringonpaisteessa. Mutta seuraavat 1,5 kilometriä olikin sitten jo ihan toista maata. Pisin ja pahin nousu tulee mukavasti heti näin alkuun, jotta saadaan löysät pois lihaksista het’kättelyssä. Onneksi olin katsonut korkeuseroja etukäteen ja tiesin että tämä on nousuista pahin, muuten olisi saattanut hiipiä epäilys puseroon. Nyt sinne puski vaan hiki. 

Nousu oli rankka ja varsinkin sen alku oli kivenlohkareista tehdyn portaikon takia raskas. Onhan Suomen tuntureillakin korkeuseroja ja rakka tekee kävelystä huipuilla hankalaa, mutta ei se ole mitään verrattuna näihin kivilouhikoihin verrattuna mitä tälläkin reitillä oli. Nauratti välillä, että jos kerran louhitte näitä kiviä tänne portaiksi, niin oliko nää pakko mitoittaa koripallojoukkueille sopiviksi nämä askelmat. Tuleehan siinä toki mukavaa lisätreeniä, kun nousun lisäksi saa punnertaa ylös portaita, jotka ovat ajoittain omaa polvea korkeampia. Loppua kohden nousu muuttui onneksi kallioksi ja sitä pitkin olikin sitten paljon helpompi nousta.

3 kilometrin kohdalla maasto helpottaa ja jonkin matkaa taival oli helppoa, vuoren rinteiden välisessä laaksossa kauniiden lampien välissä kävellessä. 

Hetken päästä kävely hankaloituu taas. Loppumatka mentiin ylös ja alas. Olihan se toki mukavaa välillä kävellä alaskin päin, mutta aina alaspäin mennessä tiesi, että tämä kostautuu kohta, koska nämäkin metrit on kiivettävä kohta uudestaan. Ja viimeistään paluumatkallahan nämäkin taas noustaan. 

Vaikka kiipeämistä aika lailla tuleekin ja kieltämättä välillä vähän hyydytti, on maisemat todella hienot koko matkan. Viimeinen kilometri ennen huippu kieltämättä jo vähän puudutti, matkan etenemistä tuli seurattua kellosta aika tiukkaan. Miten ne metrit jotenkin piteneekin aina loppua kohden.

Lopulta pääsen ylös kielekkeelle, eli sille kuuluisalle peikon kielelle. Olihan se mahtava. Pudotusta alas veteen on 700 metriä ja vähän alkaa jo hirvittää, mutta vuoret ja tumman sinisenä alhaalla näkyvä vesi tekee paikasta maagisen. Kielekkeelle oli jonoa, jokainen sai siellä hetken poseerata rauhassa. Pakkohan se kuva on ottaa, kun tänne asti tuli. Pyysin apua eräältä pariskunnalta ja teimme diilin, että he kuvaavat minut ja minä heidät. 

Jonossa teki pahaa, kun osa ihmisistä hyppi kuvia ottaessaan kielekkeellä, osa kömpi reunalle istumaan. Ikävä kyllä olin lukenut erään turistin pudonneet kielekkeeltä muutamia vuosia sitten, joten jalat jo vähän tutisi. Mutta kun pääsin kielekkeelle, niin huomasin, että ei se niin paha ollutkaan. Kuvista ei nää miten kieleke on itseasiassa aika jyrkkä ylämäki. Ylöspäin on aika hankala kaatua, joten suht turvalloiselta se tuntui. Silti meni pupu pöksyyn kun ryömin kohti laitaa. En sitten uskaltanutkaan laittaa jalkoja reunan yli, istua tökötin epämukavasti jalat ylöspäin sojottaen ja vilkutin iloisesti kameralle. Kuvasta ei nää, miten outo asentoni on.

Kuvaus session ja eväiden syönnin jälkeen oli aika lähteä kapuamaan alas. Vietin ylhäällä melkein tunnin ja se teki väsyneille jaloille varmasti hyvää. Paluumatka oli helpompi, mutta kannattaa muistaa, että ei sekään kevyt ole. Jotenkin siellä ylhäällä perille pääsyn huumassa oli unohtanut, että vielä olisi 10 kilometriä könyttävänä, ylämäkiä on sinnekin suuntaan mentäessä ja laskut ovat nekin rankkoja.

Hyvin se paluumatka kuitenkin meni, mieli on hyvä, kun olin päässyt ylös. Edellisenä iltana oli nimittäin alkumatkan vaivannut flunssa taas antanut kuulua itsestään ja pelkäsin jo kipeyden takia joutuvani jättämään matkan kesken. Mutta aamulla lämpöä ei enää onneksi ollut ja nyt olin jo paluumatkalla.

Viimeinen lasku oli jo aika tuskainen. Jalat oli matkasta väsyneet ja ne kiviportaat tuntuivat kasvaneen korkeuttaan entisestään. Hidasta oli laskeutuminen ja vanhat polvivammat alkoivat taas iloisen vihlovasti muistutella itsestään. Mutta alas pääsin, ehjänä ja yllättävän hyvissä voimissa. 

Aikaa matkaan meni vajaa 8 tuntia, ylhäällä vietin noin 45 minuuttia ja kummallakin etapilla pidin yhden evästauon. Kilometrejä tuli 21,5 ja yhteensä nousua kelloni mukaan 900 metriä. Tuosta viimeisestä en kyllä tiedä, mutta olihan siinä kapuamista.

Tälle ehdoton suositus ja papukaijamerkki otsaan jokaiselle, joka tämän kömpii. Aika moni vastaantulija näytti keskimääräistä fitimmältä ja vuoristoihin tottuneemmalta kuin tavan tallaaja, mutta kuten sanoin alkuun, se on vaan haluamisesta kiinni.

Preikestolen

Preikestolen eli saarnastuoli oli helpommin lähestyttävä, mutta ihan helpolla ei tätäkään matkaa tehty. Matka oli vaan neljä kilometriä suuntaansa, mutta tällä matkalla ei toisaalta kauheasti ollut tasamaa pätkiä. Ja kuten edellinenkin reitti, myös tämä alkoi heti alkuun pitkällä nousulla. Täällä oli paljon enemmän lohkareista tehtyjä portaita ja se teki matkasta taas rankemman. Onneksi matka ei ollut pitkä, koska tajusin aika nopeasti, että yksi välipäivä ei ollut riittänyt palauttamaan voimia jalkoihin Trolltungan jäljiltä. Äkkiä ne siitä taas kuitenkin vetristyivät.

Luonto täällä oli varsinkin alkuun paljon metsäisempää kun aikaisemmassa paikassa. Oli mukavaa vaihtelua kävellä metsässä. Nopeasti ensimmäisten nousujen jälkeen maasto muuttui kuitenkin taas vuoristomaisemmaksi ja aika nopeasti alkoi näkyä hienoja maisemia alhaalla siintäville vuonoille.

Viimeiset 100 metriä ennen kielekettä olivat minun mielestäni yhtä hienot kun kieleke itsessään. Tosin välillä vähän hirvitti kun polku tuntui aika kapealta ja pudotusta alas oli usempi sata metriä. Trolltungalla kaikki jonottivat vuorollaan päästäkseen kielekkeelle, mutta täällä mahdollisia kuvauspaikkoja oli paljon. Kieleke oli iso ja siellä oli samaan aikaan kymmeniä ihmisiä. Tosin välillä se tuntui vähän karmivalta, kun ihmiset pöhkyilivät toistensa lomassa, kaikki keskittyivät omiin kuviinsa ja vieressä oli kuitenkin jäätävä pudotus.

Aikani kuvailin kielekettä ja siirryin sitten syömään eväitäni vähän kauemmas. Osa nautti lounastaan tyynesti kielekkeen reunalla. Luoja hulluistaan huolta pitää, mutta ei hullunrohkeista. Evääksi minulla oli uutta suosikkiani, rieskaa, jonka välissä on jotain kanelinmakuista tahnaa. Ja norjalaista omenalimpparia. Näitä pitää tunkea autotäyteen kotimatkalla. Toivottavasti näitä saa tuoda rajan yli. Ja koska nyt lähdettiin vähän sivuraiteille, niin jatketaan siellä hetki. Tai mennään itseasiassa vielä vähän kauemmas. Suomesta Norjaan ei kuulemma saa tuoda perunoita. Muita vihanneksia ja juureksia ei kai ole kielletty. Mutta kunhat et katala huligaani potaatteja tänne salakuljeta. Kummallisia ovat täkäläiset.  

Eväiden jälkeen oli aika kömpiä alas. Aurinko meni sopivasti pilveen ja tuuli yltyi hyytäväksi, joten äkkiä alas. Tai niinhän minä luulin. Matka alas oli yllätävän hidasta ja lopussa jopa tympeän kivuliasta. 

Ymmärrän kyllä, että näillä reiteillä kulkee vuosittain kymmeniä tuhansia matkailijoita ja portaat säästävät luontoa, mutta silti gnnnnnnghhgghh… Alaspäin tullessa alkoi tympiä, kun jouduin tulemaan sivuttain alas pitkiä pätkiä, kun askelvälit lohkareissa olivat niin isot ja asiaa ei tietenkään auttanut se, että ne olivat epätasaisia ja osa irrallaan. Onhan luonnollisen oloisesti lohkottu kivi toki kauniimpi kuin sahatut lankut, mutta silti krrrrhhhh. Taustalla painoi varmasti jo Trolltungalla ärtyneet vanhat polvikivut, mutta näytti noissa portaissa aika moni muukin töppöjalkainen äheltävän. 

Alas kuitenkin taas päästiin ja hyvä mielikin palasi. Tulipahan tuokin tuosta kiskastua.