Jakarit ja Pösilö Balttiassa

Sain kesäkuun alussa vihdoin retkeilypakuni matkakuntoon ja pääsin vihdoin asiaan. Retkipakuni Pösilön varustamisessa meni aikaa luultua kauemmin ja kotimaan testikierrokseni typistyi yhden yön reissuun Teijon kansallispuistoon. Mutta mitäs noista, testaillaan ja totutellaan autoon sitten matkalla. Tarinaa auton ostosta ja varustamisesta voit lukea täältä. Matkan suunta oli epävarma ihan viimeiseen asti, mutta kun moninkertainen matkatoverini ilmoittautui Pösilön neitsytmatkalle mukaan ja kiljahti innoissaan ehdottaessani matkaa Baltian läpi etelään, oli suuntakin vihdoin päätetty. Vaatteita ja varusteita pakatessa en vielä tiennyt mihin kaikkialle matkani vie, joten pakkasin mukaan kaikkea kesähelteisestä Etelä-Euroopasta syyskuiseen Pohjois-Norjaan. Eli siis koko elämä mukaan vaan.

Ajokokemukseni retkeilyautolla oli rajoittunut muutamaan ajoon kotikulmilla ja tarkasti valikoituja teitä pitkin Turkuun ja takaisin. En siis ilahtunut ihan kamalasti kun tajusin, että lähtöaamuna minun pitäisi ajaa Katajanokan terminaaliin samaan aikaan kun Helsingissä juostaan puolimaratoonia. Minun piti olla satamassa 9:30 ja aikataulun mukaan juoksijat olisivat kanssani samalla reitillä klo 8:30-9:30. Että eipä juuri parahultaisemmin olisi voinut sattua. Mutta toisaalta siinä unohtui se laivaan ajamisesta stressaaminen. Matku sujui kuitenkin satamaan ihan hyvin, joskin jälkeenpäin kuulin, että olin ollut aika kauhistuneen näköinen. Poimin matkalla satamaan jo aikaisemmilla reissuilla ansioituneen kartturini. Tällä kombolla ei ole koskaan epäonnistuttu, tai jos onkin, niin asialle on naurettu kippurassa. Jakari & Jakari matkoilla päädytään aina hyvään lopputulokseen, matkan haasteista huolimatta.

Juoksijat eivät lopulta aiheuttaneet sen kummempia haasteita ajamiselle ja Pösilö mahtui kun mahtuikin laivan keulaportista sisään. Pääsimme siis turvallisesti laivaan ja vihdoin oli aika miettiä, että mihis tässä ollaan menossa. Kovin paljoa emme halunneet suunnitella, koska meidän matkoillamme parhaat jutut ovat tapahtuneet silloin, kun pööpöilemme vaan paikasta toiseen ja pysähtelemme mitä kummallisemmissa paikoissa. Kartturilla on tapana selailla GoogleMapsista paikkojen outoja nähtävyyksiä ja sillä tavoin olemme löytäneet paljon mielenkiintoisia paikkoja, mutta vielä enemmän meidän mielestämme nähtävyydeksi kelpaamattomia kohteita. Mutta mikäs sen mielenkiintoisempaa kun pohtia, että miten mikäkin paikka on nähtävyydeksi päässyt. Yksi tällaisista lempinähtävyyksistämme oli viime kesänä Saarenmaalta löytynyt Eepillinen must mänd, joka oli meidän mielestämme hyvin hyvin tavallinen mänty ja hyvin vähän eeppinen tai edes musta. (Tarinan ja kuvan eeppisestä männystä löydät täältä)

Kummempia suunnitelmia ei siis ollut, mutta ajatuksena oli ajaa Baltian läpi kohti etelää. Slovenia oli yksi pääkohteistamme, koska sinne olin jo pitkään tahtonut päästä. Mutta missä vaiheessa sinne asti päästäisiin, riippui paljolti siitä, että mitä kaikkea kivaa matkalle osuvista maista löytyisi. Viroa kiertelimme jo viime kesänä, joten tällä kertaa päätimme ajaa sen läpi sen kummempia pysähtelemättä. Totesimme kuitenkin, että ensimmäisenä päivänä ei uskalleta kauhean myöhään ajella, sen verran kuskia oli päivän ajan jännittänyt, annoimme siis Virolle aikaamme yhden yön. Löysimme puskaparkkiapista lupaavan oloisen paikan Pärnun alapuolelta meren rannasta. Paikka osoittautuikin loistavaksi. Saimme olla ihan yksin ja testailla Pösilön ulkovarustusta.

Viron yön jälkeen pääsimme varsinaisiin matkakohteisiin, ensimmäisinä niistä Latvia. Vietimme pari päivää Riiassa ja sen ympäristössä. Riika oli sievä pieni kaupunki, mutta jaksoimme tällä kertaa katsella sitä vaan yhden illan ajan. Parhaiten Riiasta jäi mieleen Venäjän suurlähetystön edusta. Se oli täynnä banderolleja, blakaatteja, kuvia Ukrainan sodasta ja kaikkea mahdollista, mitä ihailtavan aktiiviset sotaa vastustavat ihmiset olivat paikalle keksineet raahata. Poliisit vartioivat sekä Venäjän, että vieressä olevan Ukrainan suurlähetystöjä tiukasti, vaikka nyt paikalla ei ollutkaan varsinaista mielenosoitusta.

Riikan jälkeen oli aika poistua Via Balticalta ja suunnata tutkailemaan Latviaa hieman tarkemmin. Matkakumppani rakastaa kaikkea hylättyä ja romahtanutta, joten kiertosuunnaksi valikoitui länsi. Sieltä löytäisimme vaikka sun vallan mitä ränsistynyttä, sotaisaa ja neuvostoliittoisaa. Ensimmäinen kohteemme sai matkaseurani hihkumaan innosta. Lähellä meren rantaa Luoteis-Latviassa on joku vanha teleskooppiradiohässäkkä ja Irbinen hylätty neuvostoaikainen sotilaskaupunki. No jippii! En itse vastaavista aina niin innostu, mutta kun kaveri kerran sinne tahtoo, niin mikäpäs siinä. Olen kuulema ihan kelpoinen hämähäkinseittien puhdistaja ja minun tehtäväni on kävellä hökkeleihin ensimmäisenä ja putsata reitti. On kai niitä ihmisillä paskempiakin tehtäviä maailmassa. Matkalla teleskoopille saimme ensikosketuksen Latvialaisiin teihin. Alkuun ihan lupaavalta vaikuttava tie voi muuttua matkan varrella kuoppaiseksi ja yksi käännös voi viedä sinut ihan pätevältä tieltä kärrypolulle, jossa mahtuu juuri ja juuri ajamaan.

Saavuimme pitkän, pölyisen ja kuoppaisen reittimme jälkeen vihdoin teleskoopille. Minusta se näytti enemmän erikoiselta vesitornilta, mutta mitäpä minä näistä ymmärrän. Toisen meistä kauhuksi paikka oli aidattu hyvin järeällä aidalla ja aikamme paikkaa tutkittuamme totesimme, että sinne ei vaan pääse.

Pettymys oli valtaisa, mutta onneksi jäljellä oli vielä hylätty kaupunki. Se oli ihan lähellä teleskooppia ja jatkoimme siis kärrypolkua eteenpäin. Kun ensimmäinen hylätyn näköinen kerrostalo tuli esille puiden takaa, näimme heti, että paikalla taitaa olla muitakin ja jotenkin tunnelma on hieman kummallinen. Ennen kuin kerkesimme kääntyä tieltä parkkipaikalle, tuli automme viereen hyvin järeästi aseistettuja sotilaita.

Avasimme ikkunan ja sotilaat kehottivat ystävällisen tomarasti meitä joko palaamaan samaa tietä takaisin tai jatkamaan välittömästi matkaamme eteenpäin. Sotilailla oli meneillään kaupunkisotaharjoitus. Kieltämättä ihan hyvä idea tässä maailmantilanteessa. Emme jääneet sen kummempia asiaa pohtimaan, sen verran oli kavereilla asetta päällä, vaan kiitimme tiedosta ja ajoimme eteenpäin. Hetken käkätettyämme huonolle tuurillemme tajusimme, että olisi varmaan ollut ihan järkevää kysäistä, että ovatko he paikalla vielä huomennakin. Ilta oli sen verran pitkällä, että päätimme etsiä itsellemme yöpaikan ja kokeilla onneamme seuraavana päivänä uudelleen. Ensimmäinen yritelmämme päättyi jonkun hieman oudohkon meditaatiokeskuksen pihaan. Ihan kivasti oli sota ja rauha tasapainossa tällä tavalla, mutta päätimme kuitenkin jättää meditoijatkin rauhaan ja etsiytyä muualle.

Seuraavana päivänä oli aika koittaa uudestaan, mutta lopputulema oli yhtä heikko. Sotilaat pyörivät edelleenkin aluella ja teleskoopin rautaportit pysyivät kiinni. Sinne pääsi ilmeisesti vaan ryhmät ennakkoon varaamalla ja hinta oli aika suolainen. Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa. Hieman murjottava seuralaiseni piristyi kyllä päivän mittaan. Pääsi nauramaan heti seuraavassa kaupungissa maha kippurassa, kelleppä muulle kuin minulle. Minun puolustuksekseni tässä tapauksessa on sanottavana, että kuka tahansa olisi ollut suunnattoman pettynyt minun tilanteessani. Jos minulle kerrotaan, että seuraava kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä on paljon lehmiä, niin kai minä nyt petyn pahasti, jos lehmillä tarkoitettiinkin lehmien patsaita! Vähän ihmettelin kaupunkiin ajaessamme, että mites tämä näin iso kaupunki on? Miten tällaisen kaupungin keskustassa voi olla kahvila, jonka pihassa on kuuluisa lehmä-muori Mrs. Muu, joka kuulema tykkää pelata korista. No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin matkaseurani huomautti ihan aiheellisesti jälkeenpäin, että viimeistään tässä vaiheessa minun olisi kuulema pitänyt tajuta, että kyseessä ei ole oikeat lehmät. Käsi pystyyn virheen merkiksi.

Seuraava pysähdyspaikkamme Kuldiga oli onneksi hyvin sievä paikka ja sen läpi virtaavalla joella unohdimme vihdoin lehmien ja teleskooppien aiheuttamat pettymykset

Seuraavana olikin taas vuorossa yöpaikan etsintä. Päätimme ajaa vielä rajan yli Liettuan puolelle, koska tällä puolella Latviaa ei sen kummempia meille enää ollut ja muut osat Latviasta päätimme jättää seuraaville reissuille Park4nightista löysimme sopivan oloisen ilmaisen parkkipaikan rajan lähistöltä, tosin sen arvosteluissa luki, että yövy täällä jos uskallat. Kyseessä oli parkkipaikka pienen kukkulan vieressä, jossa oli suoritettu aikoinaan pakanallisia palvontamenoja. No mutta meillehän tämä sopii loistavasti. Mitä oudompaa sen parempaa.

Aamulla herättyämme oli tarkoitus käydä meressä aamu-uinnilla ja jatkaa sen jälkeen Kuurinkynnästä katsomaan. Kyseessä on pieni kapea maariepale, joka ikäänkuin on revenyt muusta maasta. Vähän kuin sellainen ohut kipeä kynsinauhanriekale. Paikka on kuuluisa kauniista rannoistaan. Itseasiassa siellä ei kauheasti muuta juuri olekaan, koska paikka on niin kapoinen. Aamu oli kuitenkin niin kylmä ja tuulinen, että hampaat kalisten päätimme hieman lyhentää Liettuassa oloaikaamme. Tahdomme nopeasti kohti etelää ja lämpimämpiä kelejä. Pari pysähdystä oli kuitenkin vielä tehtävä Liettuan puolella. Lähistöllä oli Kylmän sodan aikainen ohjussiilo ja risteillä vuorattu kukkula. Ei välttämättä kaikkien mielestä kuulosta ihanne lomakohteilta, mutta Baltiassa nämä ovat juurikin niitä parhaita kohteita.

Matkamme ohjussiilolle kruunasi hieman möykkyisän matkamme Baltiassa. Tämmösellä isolla tavaroita täynnä olevalla autolla kun ajelee, niin sitä tulee kiinnitettyä huomiota enemmän teiden kuntoon. En oikein ymmärrä paikallista tielaitosta. Kun paikkaat samaa kohtaa tiessä jo kahdeksatta kertaa, niin eikö vaan olisi helpompi jo päällystää koko kohta uudestaan. Paikanpaikanpaikka kun alkaa olla jo huonompi ratkaisu kun alkuperäinen kolo. Tosin osittain kunnia menee kyllä myös karttasovellus Herelle. Latasin sen juuri ennen matkaani, koska siinä on kuulemma hyvät offline ominaisuudet. No huumorintaju sillä ainakin on kohdallaan. Hienosti se löytää ”nopeimmat” reitit. Ohjussiilolle ajettaessa ihmettelimme kun käännyimme hyvin pienelle kärrypolulle, vaikka matkaa piti olla vielä parikymmentä kilometriä. Ajoimme pientä kärrypolkua oksia väistellen 45 minuuttia, kunnes pääsimme kohteeseen. Perillä näimme, että paikalle olisi tullut myös huomattavasti isompikin tie. No kivampihan se tollai oli, ainakin saatiin taas nauraa, mutta jälkeenpäin kyllä vähän kismitti autoon kylkiin tulleet naarmut.

Viimeinen varsinainen kohteemme Liettuassa oli ristikukkula. Tämän näkemistä kaverini oli odottanut paljon. Olihan se hieno paikka, mutta itse pidin enemmän viime kesänä näkemästämme Virolaisesta versiosta. Siellä ristit olivat pääsääntöisesti kävijöiden itse paikan päällä rakentamia, kun taas täällä oli selvästi hienompia ristejä. Mutta vakuuttava paikka kuitenkin. Tuhansia ristejä oli pystytetty ihan vieri viereen ympäri kukkulaa. Viime aikoina paikalle oli tuotu myös useampi risti Ukrainan sodassa menehtyneille.

Olin lukenut varoituksia etukäteen erityisesti Latvian ja Liettuan liikennekulttuurista. Kieltämättä vähän kuumotti välillä, kun huonosti päällystetyllä tiellä rekat roikkuivat puskurissani kiinni ja ihmiset ohittelivat minua hyvin täpärissä paikoissa. Yllättävän vähän sitten loppujen lopuksi sain tööttäilyjä kiukkuisilta ja kiireisiltä kanssa-autoilijoilta. Ja silloin kun sain, hymyilin ja vilkutin iloisesti takaisin. Ei välttämättä ihan paras paikka opetella ajamaan tällaista rohjaketta, mutta siitäkin selvittiin.

Tällainen oli matkamme läpi Baltian. Paljon naurettiin ja puuhasteltiin. Aina ei kaikki mennyt ihan putkeen, etenkään kuskilla ajo. Virosta napsahti ylinopeussakko tolpasta ja Liettualaiset liikenneympyrät saivat minut sekaisin. Liikennemerkkien kanssa olimme välillä hieman ihmeissämme, Autoillen Euroopassa kirjan hyvistä ohjeista huolimatta. Mutta kaiken kaikkiaan Latvia ja Liettua ovat mielenkiintoisia kohteita ja suosittelen tutustumaan näihin maihin ja valitsemaan itsellesi niistä sopivat kohteet. Täältä löytyy myös paljon kauniita kaupunkeja ja rantakohteita, jos hieman perinteisemmät matkakohteet kiinnostavat. Ne eivät vaan tällä kertaa mahtuneet meidän suunnitelmiimme.