Vuoristoteitä Itävallan ja Slovenian rajalla ja Planican lentomäen testailua.

On päiviä ja on päiviä. Tämä päivä lähti käyntiin Itävaltalaisessa pienessä viinikylässä. Paikalliset viiniviljelijät olivat keksineet nerokkaan mainoskikan myymälälleen. Keskellä maaseutua peltojen välissä isolla kukkulalla on pieni st. Annan kylä. Kylään on tehty pieni neljän asuntoauton parkkipaikka, johon saa pysäköidä ilmaiseksi ja paikassa on autoille jopa sähköt. Parkkipaikka oli kauniilla paikalla ja maisemat avautuivat rinteissä ja alhaalla oleville viinitiloille. Vähän matkan päässä oli viinikellari, jossa sai maistella paikallisia viinejä. 

Tämmöiseen en ole törmännyt missään. Itävallassa ei saa puskaparkkeilla, mutta löysin tämän ilmaisen paikan sattumalta puskaparkkiapista, kun etsin meille leirintäaluetta. Paikka on niin syrjässä, että sinne ei helposti eksy ja veikkaan että vastaavia myymälöitä on paljon. Mutta merkintä ilmaisesta yöpaikasta kauniilla paikalla park4night apissa takaa hyvä näkyvyyden ja arvostelut paikasta olivat loistavat. Päivä siis alkoi rauhallisesti, paitsi että raavin käsiin ja jalkoihin hillittömät naarmut ruusupuskasta. Ilmeisesti peruutuskameran kanssa on vielä vähän tekemistä. 

Lähdimme ajamaan kohti Sloveniaa. Matkaa oli vaan muutama sata kilometriä, joista suurin osa Itävallan puolella. Diesel oli Itävallassa paljon kalliimpaa, joten ajattelimme että tankkaamme vaan vähän ja täytämme tankin vasta Sloveniassa. Olimme matkalla Planicaan, joka oli hyvin lähellä rajaa. Laskeskelimme pääsevämme sinne ihan helposti näillä menovesillä. 

Meillä oli aika kiire Planicaan, olin menossa leikkimään Matti Nykästä lentomäkeen ja toivoin rauhallista matkaa, koska tiesin perillä odottavan hieman jännemmän ohjelman. No ihan niin se ei mennyt. Olin katsonut pikaisesti kartasta, että vuoret alkavat vasta Planican jälkeen. Katsoin väärin. Ennen rajaa aloimmekin nousta yllättävän jyrkästi ylös vuoren rinnettä. Jassoo, ensimmäinen jyrkkä, kapea ja mutkainen mäki Pösilön kanssa. Eräässä tiukemmassa alamäessä olin jo todennut, että Pösilön wannabeautomaattivaihteisto on hyvin erilainen kun mihin olin tottunut. Vähän jännitti miten ensimmäisen vuoren kanssa käy. No Pösilöhän kiljui erityisesto alamäessä aika paljon enemmän kuin olisin toivonut, eikä suostunut ehdotuksiini vaihtaa vaihdetta. Hänen mielestään kakkonen on aina ykkönen ja yritykseni vaihtaa vaihdetta isommalle sai aikaan vaan hetkellisen hiljenemisen, jonka jälkeen vaihde vaihtui aina takaisin pienemmälle iloisen moottorin kiljunnan säestämänä. Sanoitin matkalla uuden automaattivaihteista kertovan laulunkin, mutta se sisältää niin paljon kirosanoja, ettei sitä voi missään julkaista. Auton kiljuminen ei vielä ilmeisesti lisännyt riittävästi jännitystä muutenkin jännähköillä vuoristoteillä, vaan lähestyessämme huippua bensamittarikin alkoi huutaa. Jahast, että tämmöstä tänään. Ei oikeestaan jännittänytkään tarpeeksi ajaa tällä möhkäleellä täällä, dieselin loppuminen ylämäessä olisi oiva lisä tilanteeseen.

Pääsimme kuitenkin rajalle ja alkoi tietullilippulapun etsintä. Itävallassa tämä oli osoittautunut aika hikiseksi operaatioksi, joten päätimme pysähtyä rajalla sitä kyselemään, silläkin riskillä että rajavartijat keksivät tehdä meillä satunnaistarkastuksen. Mitään laitonta meillä ei ollut tietenkään tekeillä, Pösilön kanssa vaan ei välttämättä tahdo punnitukseen. Hän ei ole lihava! Hänellä on vaan vähän vauvapyöreyttä! Nyt alkoi olla kiire ja aikaa etsinnälle ei ollut. 

Saimme lapun ja pääsimme taas matkaan. Planica ja mäkihyppymäet löytyivät onneksi nopeasti, mutta oikea rakennus ei. Katsoin kiireessä mikä rakennuksista Googlemapsin mukaan on oikea ja kipitimme sinne. Kiersimme taloa ja juoksentelin ylös portaita ja yritin samalla soittaa järjestäjille, että tulossa ollaan. Paikka oli väärä. Kipitin hermostuksissani ympäriinsä ja en katsonut tarpeeksi tarkasti jalkoihini. Tein kaikkea muuta kuin kauniin telemarkalastulon Italian mäkinmaajoukkueen huoltoryhmän eteen polvilleni. Nyt on ruusunpiikkien lisäksi polvessa naarmuja, kiviä ja kipeä patti. 

Pieni pyyhkäisy ja matka jatkuu. Viimein oikea paikka löytyi ja aikaa oli ruhtinaallinen minuutti jäljelläkin! Planican lentomäkeen on viritelty kesäksi zip line, sitä laskemalla voi fiilistellä, miltä tuntuu hypätä mäkeä. Tätähän oli tietenkin pakko päästä testaamaan! Hivenen hätäisen saapumiseni ja polven tykyttävän kivun aiheuttamaa häsläfiilistäni ei helpottanut yhtään se, että kopilla, jossa meille kerrottiin turva-asioista ja meille puettiin valjaat, oli aivan kamala kaaos. Oppaat äyskivät turisteille ja riipivät valjaita kiireellä porukan päälle. Minua pukenut äkäinen herra mäjäytti minua kädellään poskiluuhun valjaita kiristäessään. Hivenen kohteliaampi asiakaspalvelija olisi ehken pyytänyt anteeksi, sen verran kovaa mäjähti, että ei varmasti jäänyt isku häneltä huomaamatta. Päätin tarkistustaa valjaat ja ohjeet ylhäällä olevilta oppailta, näistä tyypeistä ei saa mitään järkevää irti. Ja hyvä että tarkistutin, valjaani olivat liian alhaalla.

Matka tuolihissillä ylös oli onneksi hiljainen ja rauhallinen. Pääsin hengähtämään hetken ja ihailemaan maisemia. Ylhäältä oli kieltämättä aika komiat näkymät. Mäki ei näyttänyt ylhäältä niin pahalta kun olin kuvitellut. Mutta kai se on helppo sanoa, kun tietää että saa valua vaijeria pitkin, eikä tarvitse suksien kanssa häseltää. Oppaita jostain syystä vähän nauratti, kun höpötin goprolleni suomeksi, samalla kun he kiinnittivät minua vaijeriin. Tokaisuni: ”muina Matti Nykäsinä” sai erityisesti aikaan hekotusta. Ilmeisesti oli menneiden aikojen mäkilegenda sen verran tuttu myös näille nuorille miehille, että tunnistivat nimen pulinani joukosta. 

Liuku itsessään ei ollut varsin kummallinen. Ihan hieno kokemus ja kieltämättä siinä hyppyrin jälkeen hieman tuntui vatsan pohjassa kun alastulorinne katosi yhtäkkiä alta. Varmasti suksilla aika häijy tunne, kun ei ole vaijeria turvana. Gopro videostakaan ei jäänyt paljoa jälkipolville näytettäväksi. Kamera oli asennon takia huonossa kulmassa ja vaikka kuinka yritin sitä kääntää, niin kuvassa näkyy vaan viereinen vuori. Kaunis toki sekin, mutta ei oikein aja asiaansa. Ääniraita on sekin ehkä syytä haudata historian syövereihin. Sieltä kuuluu vaan: Matti tulee, nyt Matti ponnistaa, Jeeeeeeee! Zip lineksi vähän Blääh, mutta pitihän se käydä testaamassa, kun täällä kerran oltiin. 

Lentomäen jälkeen aloimme pohtimaan tarkemmin Pösilön tarpeita. Ajoimme lähimmälle bensa-asemalle ja juotimme urheasti vuoria valloittaneen menopelimme. Olimme ihan Slovenian luoteisnurkassa ja matkalla katsomaan Soca-jokea Boveciin hieman Planicasta etelään. Tiesimme nyt, että edessä on vuoria, hankalakulkuisia teitä ja varmaankin aika vähän asutusta. Olimme järkeviä ja päätimme etsiä mahdollisimman nopeasti ruokakaupan, koska niitä ei välttämättä ihan joka nurkalta löytyisi. Suht lähellä näyttikin olevan yksi. Lähdimme ajamaan kohti kauppaa ja vasta muutama sata metriä ajettuamme, olimmekin yhtäkkiä Italiassa. Mitä ihmettä! Olimme juuri saapuneet Itävallasta Sloveniaan ja… suddenly Italy. Eihän siinä toki mitään, kunhan nyt vaan ei tarvitse alkaa metsästämään jotain tietullitarraa. 

Jos joku olisi kysynyt minulta hieman häsläyksentäyteisen aamun jälkeen, että haluanko lähteä etsimään Pösilölle parkkipaikkaa pienestä Italialaisesta vuoristokylästä, olisin varmaan kieltäytynyt kohteliaasti. Mutta siellä sitä sitten vaan oltiin, keskellä pikkuruisia katuja, kivitaloja ja ihmisiä. Kertaalleen ajoimme kaupan parkkiksesta ohi ja luulin että ajamamme tie päättyi. Aloin äheltämään u-käännöstä yksikaistaisella kadulla joen varressa. Paikallinen koiranulkoiluttaja onneksi sääli meitä tai pian koskiveneeksi muuttuvaa pösilöä ja pelasti meidät huitomalla meitä ajamaan eteenpäin. Löysimme onneksi paikan jossa pääsimme ympäri ja kaupan löydyttyä kävi ilmi, että siellä oli ihan käypäinen parkkipaikkakin.

Kaupasta lähdettyämme alkoi olla jo vähän väsy ja tuumasin, että päivässä on ollut jo ihan tarpeeksi jännitystä. Jospas vaan kipaisemme äkkiä seuraavien vuorten yli ja etsiydymme seuraavalle leirintäalueelle parkkiin. Pösilö oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllähän tässä vielä jotain pientä virikettä voitaisiin keksiä. Kesken vuoren ylittämisen auto alkoi kiljua että öljy on loppu. Mitä hemmettiä. Kotona lähtiessä tarkistin, että mittarin mukaan öljyä oli maksimimäärä. Joko sä nyt loppasuu sen kaiken kiskasit? Meni ilmeisesti jyrkässä rinteessä niin sanotusti ikeniin. 

Pääsimme kuitenkin lopulta leirintäalueella ja väsymyksestä huolimatta aloin kaivaa huoltokirjaa esille. Pakko häpeäkseni myöntää, että olen omistanut jo useamman auton, mutta en ole koskaa tarkistanut autosta öljyjä. Jos auto sanoo että haluaa öljyn vaihdon, niin sitten se viedään huoltoon. Mutta nyt tilanne oli toinen, täällä vuorten keskellä se ei niin helposti onnistuisi ja vähän ihmetytti öljyn äkillinen loppuminen. Ei muuta kun reippaasti konepelti auki ja ihmettelemään. Öljytikku löytyi helposti ja sain tikun kiskaistua irti. No mutta entäs sitten? Kartturi riensi hätiin ja alkoi lukemaan huoltokirjasta ohjeita. Katso siitä, että onko taso min ja max asteikon välissä. Kuulostaa tosi loogiselta, mutta ei tässä ole mitään asteikkoa tai min/max-merkkiä. Aikamme siinä pällisteltyämme ohi käveli kaksi nuortamiestä. Haluaisin kovasti olla itsenäinen nainen ja pärjätä itse, mutta väsyneenä ja nuhjuisena Slovenialaisella parkkipaikalla kädet öljystä mustana on aika unohtaa periaatteet ja pyytää miehiä apuun. He tarkistivat tilanteen ja totesivat, että mitään akuuttia hätää ei ole. Suosittelivat kuitenkin ostamaan varmuuden vuoksi öljyä lähiaikoina ja lirauttamaan sitä tarvittaessa pieni lörö öljysäiliöön. 

Tällainen oli saapumisemme Sloveniaan. Vähän saatiin aikaan, mutta paljon hästättiin ja naurettiin. Kartturilla on tältä päivältä upeita videoita. Yksi jossa ylöspäin ajaessa kuuluu yhtäkkiä piippaus ja minä totean lakonisesti, että meiltä loppuu diesel. Toisessa laulan iloista rallastusta siitä, mitä mieltä olen Pösilön melkeineimuttasittenkuitenkaan-automaattivaihteista.