Tarinan alku

Miten tähän päädyin? Ihminen, joka on elänyt jo vuosi kaudet pelkälle työlle, on yhtäkkiä työttömänä, vailla suuntaa ja kuukausituloja.

Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt useaan otteeseen, että miten olin ajautunut tilanteeseen, jossa olin. Ura on ollut minulle aina tärkeä ja olen usein tiedostanutkin, että se on jopa liian tärkeä, koska määrittelen itseäni ja arvoani sen kautta. Olen pärjännyt urallani hyvin ja saanut tehdä paljon mielenkiintoisia asioita, olen saanut vastuuta ja uusia hienoja mahdollisuuksia. Yhdessä vaiheessa jopa mietin, että menenkö eteenpäin liiankin nopeasti. Talvella sitten urani ajautui seinään ja löysin itseni makaamasta naamallani keittiön lattialta. Urani oli solmussa ja minä niin väsynyt, että en pystynyt tekemään asialle mitään.

Olin miettinyt jo pitkään, että meneekö urani väärään suuntaan. Tein toisaalta asioita, joita rakastin, mutta jokin siinä vaan ei toiminut. Olen ollut pitkään konsulttina ja vaikka rakastankin asiakkaiden kanssa toimimista ja uusiin firmoihin ja liiketoimintoihin tutustumista, oli nuorten konsulttien tukeminen ja kouluttaminen kuitenkin ehkä urani alusta se, mikä tuotti minulle eniten iloa. Näinpä pikkuhiljaa ajauduin henkilöstöpuolelle ja lopulta löysin itseni ison firman johtoryhmästä, vastuullani lähes 400 työntekijää. Ihmettelin itsekin, että miten tänne ajauduin. Eihän minulla ollut asiasta mitään kokemusta, olen konsultti. Toisaalta vuodet olivat kokemuksen ja yritysten kautta opettaneet asioita ja teinhän töitä ihmisten auttamiseksi. Nuorten asiantuntijoiden tukeminen, urasuunnittelu ja täydellisen työpaikan luominen ihmisille tuntui todella merkitykselliseltä. Toisaalta olin aivan hukassa. 

Yrityksemme kävi läpi isoja muutoksia ja sitten iski korona. Olin väsynyt, yksin ja todella turhautunut. Korona vaikutti monella tapaa ihmiskuntaan ja näin aitiopaikalta, miten monet alkoivat oireilla, pahoinvointi työelämässä lisääntyi ja työuupumusta/-ahdistusta alkoi esiintyä paljon. Koitin auttaa muita, mutta olin itse tuossa vaiheessa jo aivan loppu. Lopulta jäin sairaslomalle, kun fysiikkani oli alkanut pettää. Olin toivoton ja ihan romuna. 

Meni vielä pitkään, että suostuin jäämään kunnolla sairaslomalle ja tunnustamaan että minusta ei olisi ollut töissä mitään hyötyä, ennen kuin saisin itseni taas kuntoon. Aloin pikkuhiljaa parantua, mutta samaan aikaan toisaalla alkoi tapahtumaketju, jonka seurauksena löysin itseni muutaman kuukauden kuluttua ilman järkevää roolia ja tekemistä. Urani oli kokenut nopean nousun, mutta jotenkin tuntui siltä, että lasku oli vielä nopeampi. Ja olin itse niin väsynyt, että katsoin vaan sivusta. Pahimpinakin päivinä jossain sieluni syvyyksissä tiesin, että tämä olisi minulle hyväksi. Entinen työni oli uuvuttanut minut, tehnyt minusta turhautuneen ja kiukkuisen. Silti tuntui pahalta.

Koitin löytää uuttaa roolia samasta yrityksestä, olin sitoutunut työni lisäksi myös tuohon yritykseen ja en voinut kuvitellakaan lähteväni ja jättäväni kaikkia niitä maailman ihanimpia työkavereita, joista monista oli tullut vuosien varrella myös ystäviä. Lopulta oli kuitenkin selvää, että oli aika vaihtaa maisemaa. Olin aina saarnannut työn merkityksellisyyden ja onnistumisen tunteiden vaikutuksesta työhyvinvointiin ja nyt tajusin, että en ollut kokenut kumpaakaan enää pitkään aikaan.

Mutta mihin seuraavaksi? Tein loppuvaiheessa muutaman asiakaskeikan vuosien tauon jälkeen ja tajusin että olin kaivannut sitä todella. Toisaalta taas henkilöstöjohtaminen oli jotain, mikä oli vienyt mukanaan. Yhdessä vaiheessa pääsin suunnittelemaan yritykseemme johtamismallia ja tapoja, joilla esimiehettömässä organisaatiossa pidetään huoli ihmisistä ja heidän urastaan. Se oli ollut urani huippuhetkiä. Mutta toisaalta erityisesti viimeisin vuosi oli herättänyt kiinnostukseni ihmisten hyvinvointiin ja mielenterveysasioihin. Tämä suunta tuntui kiinnostavimmalta, mutta samaan aikaan pelotti, koska minulla oli vielä hyvin muistoissa syksyn turhautuminen ja tuska siitä, kun ihmiset ympärillä tuntuivat hajoavan, mutta en voinut heitä auttaa. Olen aina ollut hyvä aistimaan ihmisten tunteita, mutta empaattisuuteni tuntuu menevän usein yli. Koen ihmisten pahan olon itsessäni ja vaikka se auttaakin minua auttamaan heitä, se samalla uuvuttaa ja hajottaa minua itseäni. Tuskin minusta olisi siis täysipäiväiseksi auttajaksi. 

Toisaalta oli hyvä, että vaihtoehtoja oli monia, mutta olin niin lukossa, että tilanne vaan musersi. Tuntui siltä, että jos valitsen jonkun oven, suljen jonkun muun. Koitin selata työpaikkailmoituksia, mutta en tiennyt mitä hakea. Tuntui siltä, että mikään ei voi koskaan enää tuoda merkitystä elämään ja tuntua hyvältä.

Osittain ehkä koronan aiheuttamasta maailman sulkemisesta johtuen, aloin samaan aikaan todella kaipaamaan reissaamista. Mitä jos vaan jättäisinkin kaiken ja lähtisin maailmalle. Aloin myös tutkimaan mitä mahdollisia opiskeluvaihtoehtoja minulla olisi. Mielenterveystyö ja psykologia kiinnostivat. Voisin vaikka opiskella avoimessa, ihan vaan omaksi ilokseni. Matkustaminen ja opiskelu kuulosti mielenkiintoiselta ja hyvältä vaihtoehdolta. Mutta eihän se käy! Sehän olisi ollut uralla taaksepäin menemistä. Kun on tottunut tekemään töitä kellon ympäri ja sitoutunut työhönsä 120 prosenttisesti, on vaikea ajatellakaan, että ei tekisi niin enää. Miten urani kävisi, saisinko enää koskaan töitä? Ja mitä jos ihmiset saisivat tietää, että hajosin ja luovutin?

Pohdin ja tuskailin asiaa pitkään. Lopulta riittävän moni oli sanonut minulle, että kyllä näin voi tehdä. Muutama minulle tärkeä ja viisas ihminen sanoi, että tässä tilanteessa mikä tahansa mikä tekisi minut onnelliseksi taas, olisi oikea vaihtoehto. Vähitellen aloin itsekin uskoa, että näin voi tehdä. Aloin kutsumaan asiaa luovuttamisen ja hajoamisen sijasta sapatti/opiskeluvapaaksi. Ilmoittauduin ensimmäiselle avoimen kurssille ja laskeskelin säästöjäni.  

Näinpä siis irtisanouduin ja päätin miettiä seurauksia myöhemmin. Vaikka töistä poisjääminen ei tietenkään ratkaisisi uraani liittyviä ongelmia, koin että olen niin lukossa ja väsynyt, että tarvitsin aikaa ja lepoa. Ehkä irtiotto auttaisi minua näkemään mitä seuraavaksi haluaisin tehdä. 

Tässä sitä nyt ollaan. Viimeisestä työpäivästä on jo kuukausi ja viimeinen palkka tulee kohta. Monet itkut itkin vielä keväällä, mutta en enää turhautumistani ja väsymystäni, vaan koska tiedän että tulen kaipaamaan maailman parhaita työkavereitani. Olo on huojentunut ja innokas, mutta vieläkin hieman epävarma. Mitenhän tässä käy? Miten kauan rahat riittävät ja jaksanko todella vaan matkustella, kai siihenkin kyllästyy? Ja miten yksinäiseksi itseni yksin matkatessa tunnen, tai mitä jos minulle käy jotain. Ja mitä jos en löydäkään mitään, mitä jos olen vuoden päästä samassa tilanteessa kun nyt? Sitten olen vaan tuhlannut aikaa ja kaikki säästöni. Mutta turha rutista, kun maito on jo pöydällä. Ja olen jankuttanut itselleni moneen kertaan, että mikään päätös ei ole lopullinen. Aina voi palata kotiin ja hakea töihin. 

Olen jo kesälomani aikana kokeillut uutta elämääni ja kierrellyt Suomea ja sen mahtavia kansallispuistoja. Viime viikolla ostin retkiriippumaton ja kävin Hiidenmaalla sitä testaamassa. Sain eilen toisen rokotuksen ja eteiseni on täynnä valmiiksi pakattuja kasseja. On siis aika lähteä maailmalle ja katsoa mitä sieltä löytyy. Mietityttää, mutta pitkästä aikaa tuntuu hyvältä. Riippumattoni on ihana ja Suomen kesä on näyttänyt meille parhaita puoliaan. Ehkä tämä tosiaan oli oikea ratkaisu.

En ole juurikaan elämässäni kirjoittanut mitään, mutta kun tarpeeksi moni oli nauranut ylipitkille Facebook päivityksilleni, päätin että on aika löytää uusi alusta höpinöilleni. Täällä saan jaaritella rauhassa. Tästäkin tekstistä tuli taas ihan ylipitkä. Lupaan koittaa jatkossa tiivistää. 

Tarkoituksenani on kirjoittaa matkoistani ja kohteista jossa käyn. Luen itse paljon matkablogeja lähtiessäni uuteen paikkaan ja suunnitellessani missä voisin vierailla. Jospa joku saisi minun teksteistäni ideoita. Toisaalta tarkoituksenani on myös kertoa siitä mitä koin kun uuvuin ja hajosin. Ja toivottavasti myös siitä, miten sieltä nousin. Mutta sen aika on vasta myöhemmin, ensin on aika hieman matkustella ja nauttia maailmasta. Ehkä pystyn analysoimaankin tapahtunutta paremmin kun olen saanut siihen etäisyyttä. 

Meistä jokainen on polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä, että ymmärtää
Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa.
Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

– Apulanta, Valot pimeyksien reunalla.