Läpi Puolan ja Slovakian – Paljon pöhkyilyä ympäriinsä ja vuorelle kiipeäminen Tatran kansallispuistossa

Edellisessä postauksessani Jakarit ja Pösilö seikkailivat Baltiassa. Seuraava kohteemme oli Slovakia, mutta välissä oli vielä suuren suuri Puola. Ihan kaikissa maissa ei voi samalla reissulla käydä ja epäilimme Ukrainan sodan vaikuttavan myös Puolaan, joten päätimme ajaa vaan pikaisesti Puolan läpi. Tai niin me luulimme. Matka Liettuan viimeisestä kohteestamme Marijampolesta Slovakian rajalle olisi ollut aika suoraviivainen, ellei Varsova olisi vältellyt meitä kuin ruttoa. Olo oli vähän sama kun pienenä, kun koitti laittaa niitä magneetilla toisiinsa liitettäviä junia väärin päin kiinni toisiinsa. Alkuun näyttää hyvältä, mutta juuri ennen kosketusta kerta toisensa jälkeen lipsahtaa ohi. Tarkoituksemme ei siis ollut käydä Varsovassa, mutta reittimme kulki sen ohi. 

Puolan läpi

Katselin ennen lähtöä, että mitä reittejä meillä on vaihtoehtona. Tähän mennessä olin jo oppinut, että reittejä kannattaa vähän vertailla etukäteen, koska karttasovellukseni mielestä 100 kilometriä kärrypolkua on ihan yhtä nopea, kuin vastaava matka moottoritietä. Reittivaihtoehtoja oli muutama ja valitsin niistä kätevimmän oloisen. Heti alkumatkasta reitissä ja kylteissä oli jotain outoa, jossain välähteli varoituksia suljetuista teistä. Emme kuitenkaan kiinnittäneet näihin kummempaa huomiota. Ajoimme iloisesti motaria ja höpöttelimme jotain erittäin tärkeää ja älykästä, juuri kun ohitsemme vilahti Varsovan liittymä. Siis häh? Tuonneko meidän olisi pitänytkin kääntyä. No näyttäisi täältäkin pääsevän ja jos ei, niin ainahan voimme kiskaista seuraavassa liittymässä uukkarin. Ei ja ei. Ei pääse, mutta ei myöskään ole ihan hetkeen mitään seuraavaa liittymää. Ajamamme tie oli kummallisen autio ja pian alkoi selvitä miksi. Liittymiä kohti Varsovaa oli useita, mutta ne olivat kaikki suljettuja. Jokaisesta kyltistä oli Varsova vedetty yli.

Lopulta yli kahden tunnin ylimääräisen lenkin jälkeen pääsimme ohittamaan Varsovan, mutta tässä vaiheessa kuski alkoi kuitenkin olla jo aika kypsä puolalaisiin teihin. Moottoritie oli noin 50 kilometrin välein poikki, jonka jälkeen ajettiin useita kymmeniä kilometrejä liikennemäärään nähden liian pieniä kiertoteitä. Minuakin vielä kyllästyneempiä olivat rekkakuskit, joiden ajonopeudessa ja käyttäytymisessä alkoi iltapäivän mittaan näkymään hermojen kiristyminen. Pääsimme me kuitenkin noin 70 prosenttia matkasta, joten on sekin jo jotain. 

Checinyn linna ja Wieliczkan suolakaivokset

 Nopean Park4nightsovelluksen selaamisen jälkeen totesin, että lähimaastossa pieni checinyn kylä ja siellä on linna, jonka vieressä on leirintäalue. No mutta tämäpäs sattui. Linnan takapihalla on varmaan mukava leiriytyä. Päädyimme leiriytymään tosiaan jonkun takapihalle, mutta emme suinkaan herra linnanherran. Löysimme itsemme puolaa ja saksaa sekaisin höpöttävän vanhan herran pihalta, englantia herrasta ei irronnut, mutta onneksi matkatoverini puhui muutaman sanan saksaa. Ei mikään täyden palvelun paikka, mutta löytyihän ne sähkötkin lopulta, kun ne vedettiin suoraan sedän autotallista Pösilöön. Tai ainakin kuvittelin sen olevan autotallin, mutta saattoi se vanha Volvon raato olla vaan unohtunut sinne melkein kaatuneiden seinien väliin. Mutta kaunis paikka ja hyvät unet, mikäs siinä. Aamulla vessaa etsiessäni kävelin suoraan sedän olohuoneeseen. Setä onneksi ei ollut kotona. 

Aamulla kävimme tutustumassa linnaan. Ikävä kyllä ihan kauniista linnasta oli tehty enemmänkin teemapuisto lapsille kaikkine oheispuuhasteluineen. Meidän makuumme paikka oli liian lavastettu. Sen verran oli pakko kuitenkin rekvisiitalla leikkiä että tunnustin syntini giljotiinissa.

Linnaleikkien jälkeen oli aika suunnata kohti Puolan ainutta suunniteltua stoppiamme, eli Wieliczkan suolakaivoksia. Minä en kaivoksista ja luolista niin välitä, mutta tämä vaikutti jotenkin mielenkiintoiselta ja lepakkovapaalta. Rakentamattomat luolat ovat yöks, koska niissä on usein lepakoita ja lepakot ovat epäilyttäviä, kamalia ja niljakkaita. Menen sellaisiin paikkoihin vaan, jos minulla on riittävän iso maila tai muu lyöntiväline ja lupa käyttää sitä lepakon nähdessäni. Ja koska eläinten lyöminen isolla mailalla on usein vähintäänkin paheksuttavaa, pysyn mieluummin poissa tämmöisistä paikoita. Ja älkääkä nyt kukaan vaan keksikö lähettää minulle kuvia muka söpöistä lepakkovauvoista. Ei auta mitään, lepakko on varmaan ainut eläinkunnan edustaja, joka on kamala ja ruma jo pentuna. 
 
Wieliczkan suolakaivos oli kuin olikin ihan mielenkiintoinen paikka. Siellä esiteltiin kaivoksen työntekijöiden elämää ennen vanhaan ja paikassa oli paljon mielenkiintoisia ja kauniita huoneita. Olin juuri sopivasti kuunnellut äänikirjaa hiilikaivoksessa työskentelevistä tyypeistä, jotka jäivät hetkeksi kaivoksiin loukkuun kaasuräjähdyksen takia. Nämä mielikuvat loivat mukavaa lisäväriä reissuun. 

Suolakaivoksen jälkeen huomasimme, että meidän pitää tehdä ilmeisesti lähitulevaisuuttamme koskevia päätöksiä. Emme olleet vielä suunnitelleet mitä tekisimme Slovakiassa ja tässä vaiheessa piti päättää, että mihin suuntaan maata suuntaisimme. Olimme päivän jälkeen aika väsyneitä. Suolakaivosmiehen ja linnanneidon leikkiminen samana päivänä vie voimat tottuneimmastakin seikkailijasta. Päädyimme valitsemaan suunnan lähes enttententtenmenetelmällä.  Mennään tuosta tuonnepäin, leiriydytään heti rajan jälkeen johonkin ja katsellaan siitä sitten etiäpäin. Matkalla sinne jonnekin, pimeys yllätti meidät yöttömien kesien kulkijat ja päästyämme Slovakiaan oli jo pimeää. Leiriydyimme jonkun pikkukylän liepeille ja tempaisimme pienet väsyneet päämme äkkiä tyynyihin. Hämmästys oli melkoinen, kun aamulla heräsimme. Aikamoisen vuoren juureen olimme parkkeeranneet. Matka illalla pimeässä oli antanut jotain osviittaa korkeuseroista, mutta emme silti olleet tajunneet mihin tulimme.

High Tatra vuoristo ja Tatran kansallispuisto

Tatravuori ja vieressä oleva Tatran kansallispuisto eivät olleet ollenkaan huono paikka aloittaa Slovakiaan tutustuminen. Vähän katselin empien vuorta edessämme. Mitenkähän mahtaa olla tuonne kiipeämisen kanssa. Aika pahalta näyttää. Retkeilykarttasovellukseni mukaan nousumetrejä tulisi yli 1000. Olin tuossa vaiheessa antibioottikuurilla ja kiskoin kortisonia piipusta keuhkoihin, osittain koronan jälkihöyryjen ja osittain siitepöly-hinkuvinkutaipumukseni takia. Vähän kevyemmästä oli tarkoitus aloittaa tämän kesän kävelyt. Ylös meni myös gondolihissi, joten se keventäisi tarvittaessa matkaamme. Tässä vaiheessa vähän fiksumpi olisi valinnut mennä ensin gondolilla ylös ja tulla sitten maisemareittiä kävellen alas. Mutta jostain syystä kuitenkin päädyimme ratkaisuun, että kiivetään ylös ja tullaan sitten lopussa hissillä alas. 
 
Polku ylös oli mielettömän kaunis. Kuljimme alkumatkan kauniin joen rantaa pitkin ja ihastelimme sen lukuisia vesiputouksia. Suurin osa porukasta kulki reittiä eri suuntaan kun me tai oli poikennut reitille matkalla olleilta parkkipaikoilta. Mutta me kipusimme kiltisti kivikkoja ja portaita, minä pihisten ja puhisen, hyvin hyvin hitaasti taivaltaen. Matkalla tuli onneksi monta pysähdystä kauniiden maisemien vuoksi, joten yllättävän hyvin se kipuaminen sujui. 

Joen jäätyä taakse alkoi jo rähmäkeuhkoa väsyttää ja polkukin muuttui jyrkemmäksi. Siinä oli hitaasti puuskuttaessa aikaa miettiä elämän valintojaan. Sille koronan perkeleelle en mitään voinut, mutta aika moneen kertaa mietin talven aikana kroppaani kerääntyneitä kilojani ja mietin miten mukavalta niiden painoisen rinkan tiputtaminen selästä olisi. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat, sanoo typerä suomalainen sananlasku. On siinä tosin hitunen totuuttakin, sillä vaikka meno välillä ärsyttävän hidasta olikin, muistin maisemia katsellessani ja puuskuttaessani eteenpäin, että miksi tätä niin paljon tykkään tehdä. 

Kun pääsimme lopulta ylös hissin yläasemalle, alkoi minulla olla voimat jo vähissä ja parin kuukauden koronalomaa pitäneet lihakset alkoivat vinkua jo lepoa. Hetken ylhäällä ollutta järveä tuijoteltuamme huomasimme, että hissi yhtäkkiä pysähtyi. Varmaan vaan joku hetkellinen häiriö. Vaan eipä ollut ei. Hissi meni juuri kiinni. Emme olleet missään vaiheessa tarkistaneet hissin aukioloja aikoja. Olisi nyt edes mennyt kiinni selvästi aikaisemmin, eikä suoraan nenämme edestä ja siten, että olisimme kerenneet kyytiin, jos olisimme heti menneet sinne. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja tässä tapauksessa erityisesti jalat. Jokainen jyrkissä paikoissa patikoinut tietää, että alastulo on yllättävän rankkaa puuhaa ja siinä joutuu jo ylämäessä muhineet jalkalihakset koville. Ja kokemuksesta tiesin, että laskettelurinteet ovat laskeutumispaikkoina sieltä kamalimmasta päästä. Ja minulla oli tähän asti kokemuksia vaan suomalaisista laskettelurinteistä näin kesäolosuhteissa, nyt puhuttiin ihan eri luokan matkasta. 

Vaikka aamulla leiristä näimmekin paikan, jossa nyt seisoimme, oli kotiin matkaa täältä ylhäältä 9 kilometriä ja yli 900 laskumetriä. Ei auttanut muu kuin lähteä taapertamaan. Ensimmäiset kolme kilometriä olivat jyrkimmät. Aina ajoittain laskeutuminen oli todella hidasta, joko isojen kivien tai liukuvan hiekan takia. Takaamme puhaltava kova tuuli ei varsinaisesti auttanut asiaa. Juuri kun olimme suoriutuneet matkan pahimman kohdan alas gondolihissin ala-asemalle, alkoi hissi taas liikkua. Kaveri kuvasi minusta videon tässä kohtaa, mutta siitä ei ikävä kyllä siitä ei kovan tuulen takia kuule puhettani. Käsien liikkeistä ja olemuksestani päätellen siinä ei kovin kauniisti tuosta hissin retaleesta puhuttu. Tottakai sä saatanan romukasa nyt lähdet liikkeelle… jotain tuon tapaista kera lukuisten voimasanojen sieltä taisi kuulua. Käsieni liikkeistä olisi vikkelinkin italialainen ollut kateellinen, sen verran sanojeni vakuudeksi huidoin ja elehdin. Onneksi manaamiseni kuitenkin hävisi vuorituulen mukana unholaan. 

Seuraavalle kolme kilometrin etapille olisi ollut tarjolla tuolihissi, mutta sekään ei tietenkään ollut auki. Se vielä liikkui iloisesti, mutta pyrkiessäni hissiin sain paikalliselta sedältä äkäiset huitomiset ja pääpudistelut. Liekkö kuullut manaukseni ja päätellyt en sävystä jotain mielipiteitäni heidän hissistään. Jalkani olivat tässä vaiheessa jo aika kipeät ja muutenkin oli matka vienyt seikkailijasta voimat. Mutta eihän siinä taas muu auttanut, kohti alamäkeä vaan. Välillä meinasi huumori loppua, mutta noistakin tilanteista aina selviää, kun nauraa jo etukäteen sille, miten hauska tarina tästäkin taas tuli kerrottavaksi. Ja parastahan siinä oli, että ihan omaa tyhmyyttämme taas tähänkin liemeen olimme itsemme saattaneet. Loppu hyvin kaikki hyvin, pääsimme lopulta raahautumaan kotiin. Matka oli kestänyt huomattavasti pidempään kun kuvittelimme, noin 9 tuntia. Vähäisiä eväitämme lukuun ottamatta emme olleet syöneet mitään, joten leirintäalueen ravintola oli ensimmäinen paikka, johon kipeillä jaloillamme vaapuimme. Sinä iltana ja seuraavana päivänä menomme oli suht tönkköä ja hitaanlaista. Mutta onneksi sen pahemmilta rasitusvammoilta selvittiin. Ja tulipahan todistettua, että toivoa tälle kesälle on, mutta ehkä vähän kevyemmin voisi kävelykuntoa lähteä kehittämään. 
 
Slovakian kierroksemme jäi loppujen lopuksi aika lyhyeen. Tatravuorten jälkeen emme juuri muuta siihen hätään keksineet ja päätimme jatkaa matkaa. Slovakian läpiajo jatkui tästä eteenpäin sen kummemmitta kohelluksitta. Matkalla Bratislavaan kävimme katsomassa Cicmanyn piparkakkukylää, joka soveltui ihan hyvin lounaspaikaksi, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä ollut koukkauksen arvoinen. Bratislavassa vietimme yhden illan, kaupunki olisi varmasti ansainnut enemmän huomiotamme, mutta tällä reissulla kaupungit eivät ole jotenkin vetäneet puoleensa. 

Seuraavassa tarinassa vietetään ensin seesteistä aamua St Anna am Aigenin viiniköynnösten juurella ja sen jälkeen seikkaillaan adrenaliinihöyryissä Sloveniassa ja vähän myös vahingossa Italiassa. Adrenaliinia Planican lentomäestä toki lähdettiinkin hakemaan, mutta yllättäen se saatiinkin ihan eri paikasta kun luultiin.